Jatkoa edelliseen postaukseen. Sanoilla koirasarjakuva, koiratarina ja niin edelleen viittaan nyt kaikista koiraeläimistä kertoviin tarinoihin, sillä koiraeläinsarjakuvan kaltaiset sanat olisivat liian pitkiä sanahirviöitä.
Ylivoimakas pahis
Pahiksen tarinassa kuuluu aina olla supervoimakas ja kuulua johonkin suureen rotuun tai lajiin. Pahis yksinään pystyy peittoamaan vaikka sata rivisotilasta ja vain päähenkilö pystyy pysäyttämään hänet. Pahis vallitsee tyrannimaisesti, pakottaa muut tottelemaan häntä voimansa avulla ja tappaa ihan huvikseenkin. Pahis +alaisensa ovat yleensä myös rumia ja arpisia, ettei lukija vain missään nimessä sekoittaisi heitä hyviksiksi. Mutta miten olisi kerrankin pahis, joka ei olisi ylivoimakas tankki, kenties olisi jopa päähenkilöä heikompi? Pahis, joka ei tarvitse raakaa voimaa johtaakseen, vaan saa haluamansa juonikkuudellaan ja karismallaan, sekä on ylivertaisen älykäs muihin verrattuna, päähenkilö mukaan lukien. Ehkä hän on jopa narttu. Ehkä hänen armeijansa ei tarvitse olla ylisuuri massa tykinruokaa, vaan vain kourallinen valiosotureita riittää pistämään kampoihin päähenkilölle.
Tyhjästä ilmestyvät taikavoimat
Hyvin tehty fantasia on jees, mutta jos tarina on ennen ollut maanläheinen ja siihen yhtäkkiä ilmestyykin siivekkäitä koiria ja ties mitä taikakoruja niin lukija hämmentyy. Päähenkilö on monesti joku legendaarinen Valittu, ainoa joka voi pelastaa kansansa pahiksilta taikavoimien avulla. Hänellä on legendaarinen panta/riipus/miekka, jota vain hän voi Valittuna käyttää ja joka antaa hänelle taikavoimia. Esineen alkuperää ei juuri koskaan kerrota, vaan lukijan pitää vain hyväksyä että tämä esine on jostain tyhjästä putkahtanut koirien maailmaan ja kaikki tietävät sen kuuluvan vain Valitulle. Yleensä näissä tarinoissa koirat eivät edes osaa itse takoa esineitä, joten kuka on tehnyt tämän taikaesineen? Olisiko mahdollista saada tietää vähän esineen entisistä käyttäjistä ja käyttötarkoituksista?
Hopeanuoli on hyvä esimerkki tarinasta, joka romahti laadussa alaspäin kun susiosassa tuotiin mukaan yhtäkkiä hirveä satsi fantasiaelementtejä kerralla. Eri fantasiaelementtejä kannattaa käyttää säästeliäästi ja tuoda niitä pikkuhiljaa mukaan tarinaan, jottei lukijalla mene pää pyörälle ja ettei tule tunne, että piirtäjä vain heittää hatusta juonenkäänteet.
Älykkäillä eläimillä ei ole omaa kulttuuria
Suurimmassa osassa näitä lukemiani nettisarjiksia pää-osassa olevat eläimet ovat yhtä älykkäitä kuin ihmiset. Ne ratkovat pulmia loogisesti, osaavat puhua toisilleen ja ajattelevat monimutkaisia asioita kuten aikaa, tunteita, moraalia ja niin edelleen. Tästä huolimatta ne silti elävät samalla tavalla kuin vaatimattomat oikean elämän esikuvansa, ne nukkuvat kirppuisissa pesissä sen sijaan että rakentaisivat vaikka laavun oksista. Vaikka koirilla ei ole samanlaisia käsiä kuin ihmisillä, voisivat ne silti käyttää suutaan hyväksi vaikka juuri tuon laavun teossa. Wurr -sarjakuvassa tämä ongelma on ratkaistu luovasti, fantasiamaailmassa elävillä koirilla on alkeelliset peukalot ja heidän kulttuurinsa on hyvin toteutettu.
Käytän jälleen Hopeanuolta esimerkkinä. Minua aina ihmetytti miksi igakoirat eivät käyttäneet kaikkia ihmisiltä oppimiaan taitoja sen jälkeen kun he liittyivät Ohun laumaan. Igatalossahan oli kaikenlaisia ansoja, koirat osasivat padota vettä ja käyttää myrkytettyjä okia. Tälläisiä suurta älykkyyttä vaativia taitoja ei enää ole sarjassa mielestäni nähty, lukuun ottamatta muutamaa kertaa kun koirat ovat käyttäneet terävää oksaa aseena.
Periytyvä voima
Totta kai jälkikasvu perii vanhemmiltaan heidän ominaisuuksiaan, mutta taistelutaidot tulevat vasta kokemuksen mukana. Ei kukaan voi heti ensimmäisellä kokeilukerralla osata mitään asiaa kuin konkari, mutta näissä sarjakuvissa pentu on usein synnynnäisesti ylilahjakas ja heti ensimmäisessä taistelussaan vetää aikuisia turpaan. Mitenkä erikoisiskut myöskään voivat periytyä? Ymmärrän jos pentu perii vanhemmiltaan nopeuden ja ketteryyden, jolloin tämän erikoisiskun opettelu olisi helpompaa. Ylipäänsä en pidä ajatuksesta, että lahjakkaiksi vain synnytään eikä taidon eteen tarvitse tehdä vuosien työtä.
Pakollinen Hopeanuoli -esimerkki: Hyväksyn täysin Rikin ja Ginin vertaansa vailla olevat taistelutaidot, sillä heitä on pienestä pitäen kouluttanut karski metsästäjä. Mutta entä vapaudessa syntynyt Weed? Miten hän pärjää taisteluissa niin hyvin nuoresta iästään huolimatta, ilman minkäänlaista koulutusta? Puhumattakaan siitä, että hän tekee isänsä erikoisiskun jonkinlaisessa puolitranssissa vaikkei ole ennen edes nähnyt kenenkään tekevän iskua. Aluksi hän tarvitsee Tesshinin neuvoja hallitakseen erikoisiskuaan kunnolla, mutta sarjassa kuitenkin on annettu ymmärtää että erikoisiskut periytyvät samalla tavalla kuin vaikka turkin väri.
Nimet
Japanilaisia nimiä on kritisoitu jo paljon, etenkin jos tarina ei sijoitu Japaniin. Jostain syystä tämä japanivillitys ei ole vieläkään mennyt ohi. Mikäli koira on ihmisen nimeämä niin nimihän voi olla oikeastaan mikä tahansa, sukutauluja lukiessa olen törmännyt koiraan jonka rekisteröity nimi oli Bullshit. Mielestäni on normaalia että koiran nimi on vaikka Wolf, mutta aina naurattaa jos suden nimi on tyyliin Black Wolf. Eihän ihmisenkään nimi ole Kultainen Ihminen, vaan Pohjois-Amerikan intiaanit jotka nimesivät toisiaan tällä tyylillä nimesivät itsensä toisen lajin mukaan. Monesti erikoisuutta haetaan myös pitkillä nimillä, mielestäni vähempi on enemmän ja pelkkä Heartsong kuulostaa paremmalta kuin Icy Heartsong. Varmistakaa myös että nimi on kirjoitettu oikein! Hirveän moni kirjoittaa sanan dark dargina, se on aina yhtä surkuhupaisaa.
Mielenkiintoinen tämä kakkososan pohdinta ja ihan hyviä näkökohtia. Eritoten heikko, mutta älykäs pahis olisi kivaa vaihtelua. Toisaalta, jos nähtäisiin narttu pääpahiksena, haluaisin itse nähdä sen sellaisena supervahvana kuin urospääpahiksetkin, koska muuten se heikkous tulkittaisiin herkästi sukupuolesta johtuvaksi.
VastaaPoistaKoko hyvis-pahis -asetelma ei ehkä ole joka tarinassa niin tuiki tarpeellinen ja minusta sitäkin kaavaa olisi hyvä välillä rikkoa. Pahiksilla tai no, päähenkikön vastapuolella, voisi olla myös joku ymmärrettävä motiivi - jopa sellainen, joka saisi lukijan miettimään päähenkilön motiiveja.. (Heh, Chirin no Suzu olkoon yhtenä esimerkkinä, kuten sen arvostelussa sanoit, susi ei ole siinä sinänsä paha, toimii ainoastaan, kuten petoeläin toimii.) Toki se perinteinen vallasta hullaantuminen, se lienee ilmiö, jota oikeastikin maailmassa esiintyy. Se vain alkaa tarinoissa olla turhan ylikäytetty.
Nimistä tuli mieleen, että usein päähenkilöillä ja muilla tärkeillä on jotkin tyylikkään kuuloiset nimet ja sitten sivuhahmojen nimet ovat sarjaa Laikku, Pekka, tms.
Hyviä pohdintoja. Yksi itseäni erityisesti häiritsevä klisee, mitä tässä ei mainittu on se, että yleensä lähes kaikki hahmot ovat kasvonpiirteiltään ja ruumiinrakenteiltaan vain toistensa klooneja. Erot hahmojen ulkonäössä on saatu aikaan lähinnä arvilla, turkkikuvioilla, hiuksilla, mahdollisilla koristeilla ja eri värityksillä, mutta jos näitä ei lasketa, hahmoissa ei ole mitään, minkä avulla heidät voisi erottaa toisistaan.
VastaaPoistaJos sarjassa esiintyykin samaan lajiin kuuluvia hahmoja, jotka poikkeavat ruumiinrakenteeltaan "perustyypistä", he ovat aivan tarkoituksella selvästi poikkeavia (esim. huomattavan pieniä ja ruipeloita tai vaihtoehtoisesti poikkeuksellisen lihaksikkaita). Silloinkin ulkonäöllä on hahmon roolin kannalta jokin olennainen syy, jolla hahmon osaa korostetaan. Mistään muusta syystä variaatioita hahmojen kehonrakenteessa ei yleensä ole, jos siis hahmon ikää ei huomioida.
Sinällään on ihan normaalia ja periaatteessa tavoiteltavaakin kehittää sarjakuvan maailmaa varten jokin oma, hahmoja ja sen maailmaa yhdistävä tietty tyyli, mutta sillä ei voi silti perustella puutteellista hahmosuunnittelua.
Hyvänä esimerkkinä sarjan persoonallisesta tyylistä, joka kuitenkin huomioi hahmojen yksilölliset piirteet pidän Code Lyoko-nimistä animesarjaa, joka ei tosin ole sarjakuva eikä edes koiraeläinaiheinen sarja.
Itse sarjan piirrostyyli on mielestäni susirumaa (niin kovasti kuin sarjasta pidänkin muuten), mutta se ei ole tässä se pointti, vaan se, miten hahmojen yksilöllinen ulkonäkö on huomioitu. Sarjan hahmoilla on persoonallisia kasvonpiirteitä ja ruumiinrakenteita ja samanikäiset hahmot (päähenkilöt ovat teinejä ja iso osa tapahtumista sijoittuu sisäoppilaitokseen, joten sivuhahmoja on jo siksikin valtavasti) ovat selvästi eripituisia. Hahmot myös näyttävät itseltään koko ajan. Toki myös yksittäisiä aivopieruja (kuten vahingossa erään hahmon hetkeksi vaihtuva paidanväri) on mahtunut mukaan, mutta kyse on satunnaisista mokista, ei säännönmukaisesta animaattorien osaamattomuudesta.
Sarja ei toki ole täydellinen hahmojen ulkonäön suhteen (muistaakseni koulussa ei esimerkiksi ollut yhtään selvästi ylipainoista oppilasta, vaikka sivuhahmoja tosiaan oli kouluympäristön vuoksi valtavasti). Ja jos nyt palataan takaisin koirasarjoihin, ylipainoisten hahmojen puuttuminen villin luonnon armoilla elävistä laumoista on toki ihan loogistakin.
Kiitos kommentista! Kiva, että joku saa jotain irti näistä vanhoista teksteistäkin. En itse uskalla edes lukea niitä!
Poista