Pahoittelen kuinka blogi on ollut hiljainen parin kuukauden ajan. Tämäkään postaus ei varsinaisesti liity koiraeläinsarjakuviin tai -animaatioihin, mutta sitä voi toki soveltaa niihin. Ehkä joskus jaksaisin tehdä arvostelublogin kauhu-, fantasia-, ja scifi-leffoille, mutta se veisi taas lisää energiaa jota voisin käyttää tämän blogin kirjoitukseen. ((KLIK! Tein tälläisen viimein!)
Katsoin viime vuoden puolella paljon kehutun Stranger Things -sarjan ekan kauden nettikaverini kanssa, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kuin hullu puurosta. Tarina nappasi mukaan heti, kerronta oli koko kauden läpi tasalaatuista ja lopetus oli tyydyttävä. MUTTA. Jo ensimmäisten neljän episodin jälkeen huomasin, ettei sarjassa ollut juuri mitään täysin omaa ja unohtumatonta visuaalista kuvakieltä. Tarina rullasi eteenpäin kiinnostavasti, mutta visuaalisesti sarja ei tarjonnut mitään mitä en olisi jo nähnyt ennen jossain muualla.
Mitä tarkoitan tällä? Jos mietitään hyviä esimerkkejä koiratarinoiden puolelta Hopeanuolessa itse Ginin otsa-arvet ovat erittäin ikonisen näköisiä. Arvet ovat hahmon erityispiirre, josta hänet tunnistaa helposti, ja samanlaisia arpia ei ole kelläkään muulla hahmolla GNG -sarjan aikana. Tämä uniikkius mentiin sitten pilaamaan myöhemmin jatko-osissa kun kuvaan astuivat Joe ja Yukimura. Muita mieleenpainuvia ja hienoja kuvia sarjasta ovat Gin hyppäämässä kuuta vasten, Riki kalliolla, Akakabuto uhkaavan näköisenä talon takana, Akakabuto ja uhrinsa Shiro ja Riki... En puhu siis varsinaisesti mieleenpainuvista kohtauksista, vaan yksittäisistä kuvista, jotka tiivistävät jonkin tärkeän hetken tai ehkä jopa koko sarjan hengen, kuvia, joita voi helposti käyttää sarjan markkinoimisessa julisteista ja paidoista kansikoteloihin, ja jotka jäävät helposti ihmisten mieleen kummittelemaan.
Leijonakuningas on täynnä omaa ikonista kuvakieltään. Elokuva alkaa Rafikin pidellessä Simbaa ylhäällä kaikkien ihailtavana, tämä kohtaus on parodioitu lukemattomia kertoja. Unohtaa ei voi myöskään itse Jylhäkallioita, jolla Rafiki seisoo. Omalaatuisen muotoinen kallio suorastaan huokuu luonnetta ja on kuin oma hahmonsa (sama muuten Hopeanuolen Kaksoissolan kanssa!).
Tällä hetkellä suurin televisiorakkauteni on Hannibal. Sarjalla oli erittäin suuri taakka muodostaa oma suuntansa Anthony Hopkinsin ikimuistoisen näyttelysuorituksen, sekä aikaisempien elokuvien vaihtelevan menestyksen jälkeen. Hannibal Lecter on jokaiselle erittäin tuttu hahmo, josta on tehty jo monia elokuvia ja kirjoja, sekä lukemattomia epävirallisia parodioita ja vinkkauksia muissa sarjoissa. Sarjaa näkemättä olisi helppo tuomita se pelkäksi rahastukseksi, ja ettei siinä enää mitenkään voisi olla mitään omaperäistä. Hahmo on niin loppuun kaluttu. Näin ajattelin itsekin aluksi, mutta hitto, sarja on uniikein tekele mitä olen ikinä nähnyt. Sarja käsittelee psykopaatteja, ja heidän tavoin sarjan ajatuksenjuoksu on erittäin monimutkaista, ollen vuorotellen kaunista ja rumaa ja monesti kumpaakin yhtäaikaa.
Jokainen kohtaus suorastaan pursuaa symboliikkaa, josta osa aukeaa vasta paljon myöhemmin kunhan näkemäänsä on ensin ehtinyt sulatella. Koska Stranger Thingsistä (johon palaan pian) on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi kausi otan esimerkkini reiluuden nimissä vain Hannibalin ensimmäiseltä kaudelta. Ensimmäinen kausi oli vähiten riskaabeli, sillä sarja yritti vielä kosiskella mahdollisimman suurta yleisömäärää, etsien samalla sitä ihan omaa ääntään. Silti jo ensimmäisellä kaudella Hannibal on täynnä omaperäisiä näkyjä. Peuroja, peuran sarvia, ja pelottavia peuramiehiä käytetään hallusinaatioissa symbolisoimaan hahmojen välisiä suhteita ja päähenkilön luonteen vähittäisiä muutoksia. Peura on päähenkilön oma voimaeläin, mutta symboloi myös hänen luonteen synkkenemistä (eläimellistymistä?), sekä peuransarvia käytetään paljon luomaan klaustrofobisia hetkiä. Peura symbolisoi myös päähenkilön vihollista, mikä voi aluksi olla hämmentävää, mutta lopulta ei olekaan. Ensimmäinen kausi on vielä hyvin kaavamaisesti toteutettu, joka jaksossa ollen eri "viikon murhaaja", mutta murhat ovat joka kerralla täysin erilaisia ja uniikin näköisiä makaabereita taideteoksia, vaihdellen viuluksi muutetusta miehestä kukkivaan puuhun upotettuun uhriin.
Ja sitten se Stranger Things. Vaikka tarinankuljetus sarjassa oli moitteetonta aloin jossain välissä miettimään mitä ihmettä sarjan virallisiin oheistuotteisiin on voitu laittaa kuvituksiksi. Kukaan hahmoista ei ole erityisen uniikin näköinen, ja ensimmäisen kauden aikana ainut täysin omaperäiseltä vaikuttava konsepti oli jouluvalot, joiden avulla pystyttiin kommunikoida toisessa ulottuvuudessa olevalle pojalle. Tämä toinen ulottuvuus, jota sarjassa kutsutaan nimellä Upside Down, ei ole mitenkään uusi idea. Sarjaa katsoessa etenkin Silent Hill muistui mieleen jatkuvasti. Stranger Things selkeästi tavoittelee kasaritieteiselokuvien, etenkin E.T.:n, fiiliksiä. Tämä tulee esille jo kieltämättä todella upeasta synkkatunnarista.
Sarja onnistuu loistavasti luomaan tavoittelemansa kasarifiiliksen, mutta ironisesti ei muistakaan luoda juuri mitään omantakeista. Tämä tulee selkeästi ilmi nopealla googlettelulla. Haulla "Stranger Things shirt" ei löydy kuin tekstipaitoja (joissa ei ole edes sarjasta tuttuja sitaatteja!) tai parodiapaitoja, joissa hahmot on piirretty jonkin muun klassikkoteoksen puitteisiin. Posterihaulla tilanne ei ole juuri sen parempi. Suurin osa postereista sisältää vain läjän sarjan hahmoja sattumanvaraisesti aseteltuina. Ja sitten on taas miljoona parodiaposteria, joissa apinoidaan vuoroin E.T.:tä, The Thingiä, Jurassic Parkia, tai jotain muuta nostalgista klassikkoa.
Odotan toista kautta innolla, vaikka saatankin kuulostaa hyvin pessimistiseltä. Toivon vain sarjan löytävän ihan oman äänensä myös visuaalisella puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti