keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Oikean elämän hirviökarhut

Kesagake -patsas © Wikimedia Commons
Tämä artikkeli on aiemmin julkaistu paljon lyhyempänä versiona Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä vuonna 2015, ja jaan sen heidän luvallaan. Tykkään kirjoittaa tälläisiä kuivia biologiapohjaisia tekstejä, joten olisi kiva kuulla jos näillekin on lukijoita vaikka aiheet menevätkin vähän itse blogin aiheen vierestä. Kirjoitan monet paikan nimet englantilaisittain, sillä olen niihin enemmän tottunut.

Hopeanuolen Akakabuto on puhdas mielikuvituksen tuote, jonka massiiviseksi painoksi tietokirja Meteor Gin listaa 4000-5000 kiloa, sekä korkeudeksi 8-10 metriä. Manga perustelee koon johtuvan karhun päähän ammutusta luodista, joka vahingoitti eläimen keskushermostoa, ilmeisesti johtaen suuren koon aiheuttavaan hormonihäiriöön. Tämä kuulostaa hyvin epärealistiselta, etenkin kun Japanissa suuria ruskeakarhuja elää vain Hokkaidon saarella, muualla vain pienehköjä sepelkarhuja. Tämän myöntää myös Meteor Gin, lisäten "...mutta kukapa tietää mitä lajia tämä norsuakin suuremmaksi kasvava hirviö on." Mistä idea Akakabutoon on saanut alkunsa ja onko joukossa pieni totuuden siemen? Maailma on täynnä todellisia ja vähemmän todellisia karhuhirviöitä, mutta keskityn nyt vain karhuihin, jotka ovat sarjaa ajatellen jotenkin relevantteja.

Akakabuto Hopeanuoli -animessa ja -mangassa © Yoshihiro Takahashi/Toei Animation

Akakabuton esikuvaksi on monesti nimetty oikean elämän Kesagake -karhu, joka vuonna 1915 tappoi seitsemän ihmistä Hokkaidon Rumoin alueella. Tämä tapaus on Japanin pahin ja kuuluisin karhuhyökkäys. Tapauksesta on tehty novelleja, näytelmä, manga, ja elokuva.

Kesagaken tapauksessa on paljon samankaltaisuuksia Akakabuton tarinan kanssa. Marraskuussa 1915 talviuniltaan herännyt karhu alkoi näyttäytyä ihmisasutuksen lähellä, mutta ei vielä hyökännyt ihmisten kimppuun. Huolestuneet asukkaat päättivät ampua karhun, onnistuen haavoittamaan sitä, mutta karhu pääsi pakoon lumimyrskyn turvin. Lumesta löytyi verijälkiä ja arveltiin, ettei karhu enää uskaltaisi tulla ihmisten lähettyville. Mutta Akakabuton tavoin epäonnistunut laukaus sai eläimen vain vimmaisemmaksi.

Joulukuun yhdeksäntenä päivänä Kesagake hyökkäsi ensimmäisen kerran ihmisen kimppuun. Karhu tunkeutui maanviljelijän taloon, tappaen viljelijän vaimon Abe Mayun ja hänen vahtimansa lapsen. Seuraavana päivänä etsintäpartio koottiin etsimään Mayun jäänteet metsästä, sekä ampumaan karhu jos mahdollista. Partio törmäsi karhuun lähes heti, mutta vaikka viisi miestä ampui kohti karhua vain yksi osui kohteeseensa. Karhu pakeni jälleen. Samana päivänä karhu hyökkäsi taas, syöksyen Miyoke -perheen talon ikkunasta sisälle, haavoittaen ja tappaen useita. Uhrien joukossa oli raskaana ollut nainen nimeltä Saito Take. Hyökkäyksestä selviytyneet väittivät kuulleensa Taken anelleen karhua syömään hänen päänsä ja jättämään hänen vauvansa rauhaan. Taken osittain syödystä ruumiista löytyi yhä elossa oleva sikiö, joka kuitenkin kuoli pian löydön jälkeen.

Lopulta joulukuun 14. päivänä karhun kaatoi kahdella laukauksella kuuluisa karhunmetsästäjä Yamamoto Heikigachi (Gohee Takedan esikuva?). Metsästäjä oli aluksi kieltäytynyt jahdista, sillä hän oli keskittynyt viime aikoina enemmän ryyppäämiseen kuin metsästykseen, mutta kun edes tiimi tarkka-ampujia ei saanut karhua hengiltä Yamamoto otti pestin vastaan.

Kuollessaan Kesagake painoi 340 kiloa ja oli 2,7 metrinen. Karhun vatsasta löytyi uhrien puoliksi sulaneita ruumiinosia. Kesagake-tapauksen aikana seitsemänvuotias Ookawa Haruyoshi (Hidetoshin esikuva?), joka oli Sankebetsu -kylän pormestarin poika, vannoi aikuisena tappavansa kymmenen karhua jokaisen uhrin muistoksi. 62-vuotiaana hän oli tappanut jo yli sata karhua. Kesagake on varmasti jättänyt japanilaisille syvän karhunpelon, joka on voinut heijastua Hopeanuolessa. Mangassa on jopa mukana saman niminen karhu, vaikka hahmon rooli onkin pieni ja hahmon laji on sepelkarhu. Mangan Kesagake on Akakabuton taktikko, jonka Harppuunakarhu tappaa hyvin brutaalisti. Harmittavasti hahmon ainoa tehtävä tarinassa on näköjään ollut vain tehdä Harppuunakarhusta vaarallisemman näköinen vastustaja.

Toisena vaikutteena pidän Kamchatkan niemimaan karhuja. Tämä Venäjän omistama veitsenmuotoinen niemimaa sijaitsee Japanista pohjoiseen. Alue on hieman Suomea isompi, harvakseen asuttu ja kuuluisa karhuistaan. Nämä karhut kuuluvat hyvin suureen ruskeakarhun alalajiin nimeltä Ursus arctos beringianus, eli kamchatkanruskeakarhu. Kyseinen laji on Euraasian suurin, sekä kaikista maailman karhuista yksi suurimmista jopa 600-700 kilon painollaan. On helppo kuvitella kuinka muinoin japanilaiset merenkävijät ovat käyneet Kamchatkan puolella ja kotiin palatessaan kertoneet perheilleen tarinoita jättiläiskarhuista.

Kamchatkan niemimaan sijainti © Google

Kamchatkan karhut eivät pelota vain koollaan, vaan myös maineellaan. Karhut ovat vuosien saatossa tappaneet useita ihmisiä. Vuonna 1996 japanilainen valokuvaaja Michio Hoshino tapettiin hänen telttaansa. Hoshino oli pannut merkille erään valokuvaamansa karhun jatkuvasti röyhkeämmäksi muuttuvan käytöksen, mutta päätti silti yöpyä teltassa, vaikka muut valokuvaajat nukkuivat yön mökissä. Netissä on levinnyt valokuva karhusta teltan suuaukolla jota väitetään Hoshinon viimeiseksi valokuvaksi, tämä valokuva on kuitenkin huijaus ja luotu valokuvamanipulaatiokilpailua varten. Kuvassa esiintyvä karhu ei edes ole kamchatkankarhu, vaan grizzly.

Vuonna 2008 joukko kaivostyöntekijöitä Olyutorskyn alueella jäi 30:n karhun saartamiksi ja kaksi vartijaa tapettiin ja syötiin. Syynä hyökkäykseen pidetään karhujen nälkiintymistä alueella tapahtuvan liikakalastuksen takia. Myös tiedemies ja valokuvaaja Vitaly Nikolayenko jäi Kamchatkan karhujen uhriksi vuonna 2003. Ennen surmaansa mies oli elänyt karhujen kanssa yli kolmekymmentä vuotta, tutkien ja valokuvaten niitä. Vitalyn ruumiin vierestä löytyi läjä pippurisumutetta, sekä valopistooli, jolla hän ei ollut ehtinyt puolustautua.

Suomalainen metsästäjä Pekka Pantsu eli vuosia Kamchatkan niemimaalla alkuperäisväestön kanssa Venäjän vallankumouksen alkaessa vuonna 1917. Pantsu kirjoitti kirjassaan kuinka metsästettyjen karhujen nahoista sai hyvät rahat ja lihan söivät ihmiset ja koirat. Myös luut ja sisäelimet otettiin hyötykäyttöön, jauhettua sappirakkoa sekoitettiin alkoholiin ja se auttoi vatsavaivoihin. Neuvostovallan kiristäessä otetta Kamchatkassa Pantsun onnistui muuttaa Japanin kautta takaisin Suomeen. Suurin hänen ampumansa karhu painoi noin 500 kiloa.

Pekka Pantsu (oikealla) ampumansa karhun kanssa © Suomen Kuvalehti
Kaksi eri painosta. En ole vielä päässyt lukemaan tätä kirjaa, mutta se vaikuttaa olevan helposti saatavilla netin antikvariaateissa.

Nämäkin karhut ovat jo jättimäisiä, mutta Kamchatkassa huhutaan asuvan vielä suurempi karhulaji. Vuonna 1920 ruotsalainen tutkija Sten Bergman sai haltuunsa jättimäisen, pikimustan ja erikoisen lyhytkarvaisen karhuntaljan. On epäselvää mitä taljalle on sittemmin tapahtunut. Olen joskus nähnyt tästä taljasta kuvan kryptozoologialehdessä nimeltä Beyond (lopetettu kauan sitten), enkä valitettavasti ole sittemmin onnistunut löytämään kuvaa netistä ja omat lehteni ovat ties missä. Lähetin viestiä eräälle lehteen kirjoittaneelle henkilölle josko hän tietäisi kuvasta jotain. Mikäli onnistun löytämään kuvan päivitän sen tähän artikkeliin mukaan. Bergman löysi myös tavallista suurempia karhunjälkiä. Näiden todisteiden perusteella hän päätteli alueella elävän toistaiseksi tuntematon jättiläiskarhu, jonka hän nimesi itsensä mukaan bergmaninkarhuksi (Ursus arctos piscator).

Ajatusta tuntemattomasta lajista tukevat alkuperäisväestön legendat jättikarhuista, joita he kutsuvat nimillä irkuiem ("housut alhaalla", viitaten karhun takaruumiin lyhyeeseen karvapeitteeseen) ja kainyn-kutho ("jumalkarhu"). 80-luvulla korjak- ja chukchi-heimot kertoivat metsästäjä Rodion Sivoboloville tarinoita karhusta, jonka pää oli pienehkö ruumiiseen verrattuna, jonka etujalat olivat takajalkoja pidemmät, ja jonka takajalkojen välissä oli usein maahan asti osuva rasvavarasto. Karhun eturuumis oli myös takaruumista pitkäkarvaisempi. Karhun liikehdintää verrattiin toukkaan, mikä kuulostaa koomiselta, itse voisin kuvitella tälläisellä rakenteella varustetun eläimen liikkuvan kuin täplähyeena, mutta sellaisiahan eivät nämä ihmiset olleet päässeet näkemään. Alkuperäisväestön mukaan tämän karhun määrä oli rajussa laskussa modernien kiväärien yleistyttyä alueella. 90-luvun alussa biologi Valerij Orlov kiinnostui karhusta ja häneen otti pian yhteyttä metsästäjä F.R. Shtilmark. Metsästäjä lähetti Orloville useita valokuvia taljoista, joiden väitti kuuluvan irkuiemille. Shtilmark arveli lajia olevan jäljellä enää vain noin 120-130 yksilöä. Orlovin mielestä nahat eivät näyttäneet mitenkään erikoisilta, ja vuonna 1996 hän heitti hanskat tiskiin karhun etsinnässä.

On jäänyt epäselväksi onko Bergmanin talja kuulunut täysin uudelle lajille, vai oliko kyseessä pelkkä luonnon oikku. Kamchatkan alue on valtava ja paljolti koskematon, joten lääniä riittäisi tuntemattomalle lajille. Ehkä kyseessä on ollut jopa jäännöspopulaatio muinaisista luolakarhuista? Mikäli kyseessä on ollut ruskeakarhun alalaji on epätodennäköistä, että laji olisi pysynyt puhtaana eläen samalla reviirillä kamchatkankarhun kanssa, etenkin lajin määrän harventuessa, jolloin eläimet olisivat vaistomaisesti etsineet uutta verta sisäsiittoisuuden välttämiseksi. Mikäli tälläinen alalaji on ollut olemassa kenties se on jo täysin sekoittunut kamchatkankarhuun, ja Bergmanin raportoiman karhun tapaisia karhuja syntyy vain jos kumpikin vanhemmista on kantanut tarpeeksi paljon tämän mysteerilajin geenejä.

Weedin hybridikarhuja © Yoshihiro Takahashi

Täytetty hybridikarhu © Wikimedia Commons

Hopeanuolen jatko-osassa Weedissä tulevat kehiin myös ruskeakarhun ja jääkarhun väliset hybridit. Mangassa nämä hybridit ovat tavallista suurempia ja aggressiivisempia, käyden sekä ihmisten että koirien kimppuun. Minua on aina huvittanut tämä hybridieläinten demonisointi (etenkin koirasusien kohdalla), ei kaksi normaalia eläintä tee maagisesti psykopaattijälkeläisiä, mutta noh, jatketaan. Sarjassa esiintyvät kolme karhua ovat jopa Akakabutoa isompi oranssivalkea uros ja tämän kaksi pentua, joista toinen on kokovalkoinen ja toinen ruskeavalkoinen. Karhut ovat siis useamman sukupolven risteymiä, minkä on oikeassa elämässä todettu olevan mahdollista risteyttämällä vankeudessa syntyneitä hybridejä niiden sisarusten, vanhempien, tai ei sukua olevien "puhdasrotuisten" karhujen kanssa. Mangassa risteymien syyksi pohditaan ilmastonmuutosta. Itse uskon jääkarhun lopulta sulautuvan ruskeakarhupopulaatioon joko kokonaan tai jäävän elämään reliikkipopulaatioina joillekin tietyille alueille ilmastonmuutoksen edetessä.

Jääkarhujen monesti ajatellaan elävän vain Pohjoisnavalla, mutta oikeasti niiden levinnäisyysalue on laaja. Uimataitojensa ansiosta niitä on toisinaan tavattu niinkin lähellä meitä kuin Norjan mantereen Berlevågin kunnassa. Mutta siirrytään taas lähemmäksi Kamchatkaa ja Japania.

Jääkarhun levinneisyys © Greenleap.com
Chukotkan piirikunnan sijainti ja vaakuna © Wikimedia Commons

Irkuiemille on ehdotettu myös jääkarhun tai hybridin identiteettiä. Aiemmin mainittu Rodion Sivobolov sai vuonna 1987 haltuunsa suuren valkoisen karhun nahan. Paikallisväestön mukaan kyseessä ei ollut jääkarhu, vaan heidän mystinen irkuiem, jumalkarhu. Kamchatkan mysteerikarhujen väritykset tuntuvat olevan ristiriidassa, bergmaninkarhun ollessa pikimusta, Sivobolovin taljan ollessa vitivalkoinen, ja paikallisväestön tarinoiden vaihdellen laidasta laitaan. Mikäli alueella tapahtuisi kuitenkin kahden lajin, ruskea- ja jääkarhun (tai kenties kolmen, mikäli bergmaninkarhu olisi oma alalajinsa), välillistä sekoittumista olisi värivaihtelu kuitenkin ymmärrettävää. Jääkarhu ei normaalisti elä niin etelässä, mutta on hyvin todennäköistä niiden eksyvän Kamchatkan puolelle silloin tällöin. Tälle ei ole mitään varsinaista maantieteellistä estettä.

Sivobolov lähetti näytteitä valkoisesta taljastaan useille biologeille Moskovaan ja Pietariin. Tutkijat tulivat tulokseen ettei karhun lajia voitu arvioida näkemättä eläimen hampaistoa ja kalloa. Sivolobov ei onnistunut löytämään tätä aineistoa, eikä taljanäytteitä ole ilmeisesti säilytetty, jolloin niistä ei voida ottaa DNA-analyysia nykyisellä teknologialla.

Ruskea- ja jääkarhun risteymiä on syntynyt useampi vankeudessa. Villinä syntyneitä risteymiä on tähän mennessä löydetty vain Kanadasta. Kamchatkassa on viime vuonna (2016) nähty harvinainen valkoinen karhunpentu. En itse usko pennun olevan hybridi, sillä sen sisar näyttää olevan täysin normaali ruskeakarhu, ja itse valkoisessa pennussa ei värin lisäksi näy olevan muita jääkarhuun viittaavia piirteitä. Valkoisia värimutaatioita syntyy silloin tällöin joka eläinlajiin, etenkin hirvien keskuudessa ne vaikuttavat olevan yleisiä. Toisaalta, voi olla, että tässä tapauksessa juuri tuo värigeeni onkin peräisin jääkarhulta vaikkei mitään muuta olisi sitten periytynyt. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan susien pikimusta väritys on peräisin tuhansia vuosia sitten tapahtuneista koiraristeytyksistä. Musta väri on ollut ilmeisesti suuri hitti susien keskuudessa, jolloin se on säilynyt susien geenipankissa tähän päivään saakka. Veikkaan kuitenkin tämän pennun olevan "vain" yksittäinen mutaatio ilman hybriditaustaa.

© Tatiana Zhukovskaya

Hirviön ei tietenkään tarvitse olla jättiläinen ollakseen hirviömäinen. Suurin osa Hopeanuolessa esiintyvistä karhuista on ruskeakarhua pienempiä sepelkarhuja joiden kokoa on liioiteltu paljon. Ruskeakarhuun verrattuna se on kääpiö, mutta antaisi ihmiselle helposti kyytiä jopa 150 kilon painollaan. Viime vuonna ilmeisesti sama sepelkarhu tappoi neljä yksin liikkuvaa 60-70 vuotiasta marjastajaa Akitan prefektuurissa Japanissa. Alueella ammutun naaraskarhun vatsasta löytyi ihmisen lihaa ja hiusta.

Totuus on monesti tarua ihmeellisempää. Akakabuton kaltaiset fiktiiviset hirviöt ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta pelottavin hirviö on se, joka voi oikeasti raadella, tappaa, ja syödä sinut. Luin joskus viime vuoden alkupuolella David Quammenin ihmissyöjäeläimiä käsittelevän kirjan nimeltä Monster of God, ja vaikka en todellakaan ole uskonnollinen ihminen pidin kirjan nimestä hirveästi. Jumalan hirviö. Hirviö, joka on todellinen ja kävelee keskuudessamme, joka tarkoituksella luotu.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Hinnastomeemin purku


Tämä meemi on kiertänyt pitkin nettiä jo useamman vuoden. Kuvassa verrataan furryfandomin taitelijoiden ja ammattikuvittajien hinnastoja, pointtina ollen kuinka fandomin piirtäjät hinnoittelevat työnsä liian alas ja ettei asiakkaiden saisi täten valittaa liian korkeista hinnoista. Hinnat ovat peräisin tästä kirjasta ja vaikuttavat keskittyvän digitaalisiin töihin.

Olen melko samaa mieltä, että suurin osa fandomin piirtäjistä ylläpitää turhan alhaisia hintoja, ainakin, jos ajatellaan mikä määrä heidän tuntipalkaksi muodostuisi. Mutta on kuitenkin naurettavaa verrata ammattilaisten hintoja harrastelijan hinnastoihin. Vaikka kuinka olisi mukavaa ajatella ansaitsevansa yhtä paljon taiteestaan kuin Marvelin sarjakuvataitelija, inhottava totuus on ettei harrastelijan työ ole yleensä yhtä arvokasta. Tähän on monta syytä:

1. Ammattilaisten hintoihin sisältyy tilaajan oikeus käyttää kuvaa miten lystää markkinointitarkoituksissa. Eli kuvaa voi käyttää mainoksessa, tai kirjan kuvituksena, tai mitä nyt keksitäänkään, eikä piirtäjälle tarvitse maksaa kuvan tuomia tuloja. Kun tavallinen pulliainen tilaa sinulta muotokuvan lemmikistään hän haluaa sen vain kehystettynä seinälleen, ja sinulla on yhä oikeus myydä kuvasta printtejä, latailla sitä pitkin nettiä, ja ottaa kuva mukaan jos päätät julkaista oman taidekirjan. Tilaustöillä on mahdollista tienata vielä jälkikäteen, sinun on vain keksittävä miten.

2. Aiemman esimerkin lemmikkikuvan tilaajalla ei ole yleensä varaa maksaa 200-2000 dollaria värillisestä muotokuvasta, jota hän ei aio käyttää mihinkään rahastustarkoitukseen. Mikäli kyseessä olisi öljyvärimaalaus ja tilaaja saisi myös originaalin itselleen olisi hinta realistisempi, sillä siihen sisältyisivät mukaan materiaalikulut ja itse originaali. Kaikilla on oikeus hinnoitella työnsä miten haluavat, mutta pitää ottaa huomioon ettei tavallisella tilaajalla ole yksinkertaisesti varaa maksaa monta sataa dollaria/euroa taiteestasi. Tämä ei johdu siitä, että hän olisi ilkeä kitupiikki tai ei arvostaisi työpanostasi. Suurin osa tilaustöiden tilaajista on yhtä lailla köyhyydessä kärvisteleviä kuin tilaustöiden tekijätkin. Sen sijaan, että nostaisit hinnat pilviin olisi parempi vaihtoehto tarjota halvempia vaihtoehtoja, jotka eivät vaadi niin paljon työtä sinulta, kuten vaikka luonnoksia.

3. Suurin osa fandomin taitelijoista EIVÄT OLE YHTÄ HYVIÄ kuin ammattilaiset. Vuosien varrella olen tilannut töitä lukemattomilta taiteilijoilta, hintojen vaihdellen viidestä eurosta 150-200€:n hintaisiin yksittäisiin kuviin. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus ettei harrasteleva taiteilija pysty noudattamaan annettua deadlinea, välillä kommunikaatio katkeaa pitkäksi aikaa, tekosyitä keksitään, ei huvita, on artblock, käykin ilmi ettei piirtäjä osaakaan piirtää eläimiä/aseita/autoja/taloja kunnolla, anatomiaa ei vielä täysin ymmärretä, viivatyön ja värityksen välillä voi olla suuri laatuero, tyyli on vielä hiomattoman näköinen. Tälläinen "vähän sinnepäin" meininki ei kävisi kysymykseenkään jos työnantaja olisi jokin virallinen taho. Jos haluat ansaita ammattilaisten palkkoja on sinun tehtävä työtä kuin ammattilainen. Kyllä maailma olisi paskainen paikka jos putkimiehetkin tekisivät töitä vain silloin kun "inspaa".

4. En tiedä kuka on piirtänyt meemin kuvituksen, mutta meemi antaa käsittää hänen työnsä olevan ammattilaishintojen arvoinen. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kuvan pienuuden ja pikselisyyden vuoksi yksityiskohtien erottaminen on vaikeaa, mutta tausta näyttää olevan melko hätäisesti tehty, hahmon anatomia ei ihan vakuuta minua, asetelma ja värimaailma ovat tylsähköjä, eikä itse tyyli ole mitenkään tavallista erikoisempi. DeviantArt on tälläistä materiaalia täynnä. Kuva on ihan kiva ja taiteilijalla on lahjoja, mutta tämä kuva ei mitenkään ole monen sadan dollarin arvoinen, kuten meemi antaisi ymmärtää. ALIN hinta ammattilaisten hinnastossa värityölle on 200 dollaria, ja jos vaikka sanotaan kuvaan menneen 10 tuntia (ja tällä tarkoitan oikeasti työn tekoa 10 tuntia putkeen, jolloin aikaan ei lasketa mukaan epämääräistä haaveilua) muodostuisi tuntipalkaksi 20 dollaria (= noin 18,40€). Hintojen vielä tästä noustessa  alkaa pakostakin miettimään onko mitään järkeä maksaa korkeampaa tuntipalkkaa nettipiirtäjälle kuin sähköasentajalle, opettajalle, tai kaupan kassalle. Taide on työ siinä missä likakaivon puhdistaminen. Hinnastomeemissä ei edes kerrota puhutaanko taustallisista vai taustattomista, kokovartalo- vai portraitkuvista.

5. Nimi maksaa. Tämäkin on inhottava elämän tosiasia, mutta myöntäkää, on paljon siistimpää saada kätellä julkkista kuin jotain tavista. Mitä kuuluisampaa ja halutumpaa taiteesi on, sitä enemmän voit siitä pyytää.

Summa summarum, ei ole mitään järkeä vertailla ammattilaisen ja harrastelijan hintoja, mutta mielestäni moni harrastaja pyytää työstään turhan vähän. Hinnastoista puhuessa piirtäjät monesti muodostavat keskenään kaikukammioita, joissa vain voivotellaan kitsaista tilaajista ja taputellaan toisia selkään, vannoen kaverin taiteen olevan satojen eurojen arvoista.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Ikoninen kuvakieli, eli Hannibal vs. Stranger Things


Pahoittelen kuinka blogi on ollut hiljainen parin kuukauden ajan. Tämäkään postaus ei varsinaisesti liity koiraeläinsarjakuviin tai -animaatioihin, mutta sitä voi toki soveltaa niihin. Ehkä joskus jaksaisin tehdä arvostelublogin kauhu-, fantasia-, ja scifi-leffoille, mutta se veisi taas lisää energiaa jota voisin käyttää tämän blogin kirjoitukseen. ((KLIK! Tein tälläisen viimein!)

Katsoin viime vuoden puolella paljon kehutun Stranger Things -sarjan ekan kauden nettikaverini kanssa, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kuin hullu puurosta. Tarina nappasi mukaan heti, kerronta oli koko kauden läpi tasalaatuista ja lopetus oli tyydyttävä. MUTTA. Jo ensimmäisten neljän episodin jälkeen huomasin, ettei sarjassa ollut juuri mitään täysin omaa ja unohtumatonta visuaalista kuvakieltä. Tarina rullasi eteenpäin kiinnostavasti, mutta visuaalisesti sarja ei tarjonnut mitään mitä en olisi jo nähnyt ennen jossain muualla.

Mitä tarkoitan tällä? Jos mietitään hyviä esimerkkejä koiratarinoiden puolelta Hopeanuolessa itse Ginin otsa-arvet ovat erittäin ikonisen näköisiä. Arvet ovat hahmon erityispiirre, josta hänet tunnistaa helposti, ja samanlaisia arpia ei ole kelläkään muulla hahmolla GNG -sarjan aikana. Tämä uniikkius mentiin sitten pilaamaan myöhemmin jatko-osissa kun kuvaan astuivat Joe ja Yukimura. Muita mieleenpainuvia ja hienoja kuvia sarjasta ovat Gin hyppäämässä kuuta vasten, Riki kalliolla, Akakabuto uhkaavan näköisenä talon takana, Akakabuto ja uhrinsa Shiro ja Riki... En puhu siis varsinaisesti mieleenpainuvista kohtauksista, vaan yksittäisistä kuvista, jotka tiivistävät jonkin tärkeän hetken tai ehkä jopa koko sarjan hengen, kuvia, joita voi helposti käyttää sarjan markkinoimisessa julisteista ja paidoista kansikoteloihin, ja jotka jäävät helposti ihmisten mieleen kummittelemaan.


Leijonakuningas on täynnä omaa ikonista kuvakieltään. Elokuva alkaa Rafikin pidellessä Simbaa ylhäällä kaikkien ihailtavana, tämä kohtaus on parodioitu lukemattomia kertoja. Unohtaa ei voi myöskään itse Jylhäkallioita, jolla Rafiki seisoo. Omalaatuisen muotoinen kallio suorastaan huokuu luonnetta ja on kuin oma hahmonsa (sama muuten Hopeanuolen Kaksoissolan kanssa!).


Tällä hetkellä suurin televisiorakkauteni on Hannibal. Sarjalla oli erittäin suuri taakka muodostaa oma suuntansa Anthony Hopkinsin ikimuistoisen näyttelysuorituksen, sekä aikaisempien elokuvien vaihtelevan menestyksen jälkeen. Hannibal Lecter on jokaiselle erittäin tuttu hahmo, josta on tehty jo monia elokuvia ja kirjoja, sekä lukemattomia epävirallisia parodioita ja vinkkauksia muissa sarjoissa. Sarjaa näkemättä olisi helppo tuomita se pelkäksi rahastukseksi, ja ettei siinä enää mitenkään voisi olla mitään omaperäistä. Hahmo on niin loppuun kaluttu. Näin ajattelin itsekin aluksi, mutta hitto, sarja on uniikein tekele mitä olen ikinä nähnyt. Sarja käsittelee psykopaatteja, ja heidän tavoin sarjan ajatuksenjuoksu on erittäin monimutkaista, ollen vuorotellen kaunista ja rumaa ja monesti kumpaakin yhtäaikaa.

Jokainen kohtaus suorastaan pursuaa symboliikkaa, josta osa aukeaa vasta paljon myöhemmin kunhan näkemäänsä on ensin ehtinyt sulatella. Koska Stranger Thingsistä (johon palaan pian) on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi kausi otan esimerkkini reiluuden nimissä vain Hannibalin ensimmäiseltä kaudelta. Ensimmäinen kausi oli vähiten riskaabeli, sillä sarja yritti vielä kosiskella mahdollisimman suurta yleisömäärää, etsien samalla sitä ihan omaa ääntään. Silti jo ensimmäisellä kaudella Hannibal on täynnä omaperäisiä näkyjä. Peuroja, peuran sarvia, ja pelottavia peuramiehiä käytetään hallusinaatioissa symbolisoimaan hahmojen välisiä suhteita ja päähenkilön luonteen vähittäisiä muutoksia. Peura on päähenkilön oma voimaeläin, mutta symboloi myös hänen luonteen synkkenemistä (eläimellistymistä?), sekä peuransarvia käytetään paljon luomaan klaustrofobisia hetkiä. Peura symbolisoi myös päähenkilön vihollista, mikä voi aluksi olla hämmentävää, mutta lopulta ei olekaan. Ensimmäinen kausi on vielä hyvin kaavamaisesti toteutettu, joka jaksossa ollen eri "viikon murhaaja", mutta murhat ovat joka kerralla täysin erilaisia ja uniikin näköisiä makaabereita taideteoksia, vaihdellen viuluksi muutetusta miehestä kukkivaan puuhun upotettuun uhriin.


Ja sitten se Stranger Things. Vaikka tarinankuljetus sarjassa oli moitteetonta aloin jossain välissä miettimään mitä ihmettä sarjan virallisiin oheistuotteisiin on voitu laittaa kuvituksiksi. Kukaan hahmoista ei ole erityisen uniikin näköinen, ja ensimmäisen kauden aikana ainut täysin omaperäiseltä vaikuttava konsepti oli jouluvalot, joiden avulla pystyttiin kommunikoida toisessa ulottuvuudessa olevalle pojalle. Tämä toinen ulottuvuus, jota sarjassa kutsutaan nimellä Upside Down, ei ole mitenkään uusi idea. Sarjaa katsoessa etenkin Silent Hill muistui mieleen jatkuvasti. Stranger Things selkeästi tavoittelee kasaritieteiselokuvien, etenkin E.T.:n, fiiliksiä. Tämä tulee esille jo kieltämättä todella upeasta synkkatunnarista.


Sarja onnistuu loistavasti luomaan tavoittelemansa kasarifiiliksen, mutta ironisesti ei muistakaan luoda juuri mitään omantakeista. Tämä tulee selkeästi ilmi nopealla googlettelulla. Haulla "Stranger Things shirt" ei löydy kuin tekstipaitoja (joissa ei ole edes sarjasta tuttuja sitaatteja!) tai parodiapaitoja, joissa hahmot on piirretty jonkin muun klassikkoteoksen puitteisiin. Posterihaulla tilanne ei ole juuri sen parempi. Suurin osa postereista sisältää vain läjän sarjan hahmoja sattumanvaraisesti aseteltuina. Ja sitten on taas miljoona parodiaposteria, joissa apinoidaan vuoroin E.T.:tä, The Thingiä, Jurassic Parkia, tai jotain muuta nostalgista klassikkoa.

Odotan toista kautta innolla, vaikka saatankin kuulostaa hyvin pessimistiseltä. Toivon vain sarjan löytävän ihan oman äänensä myös visuaalisella puolella.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Nara piertelee, osa 13: Lisää kalmankankeutta


Muutaman kuukauden blogihiljaisuuden jälkeen päräytän tänne taas pienen piirtopieraisun. Tein nämä kummatkin kuvat viime vuoden puolella, ja kummatkin liittyvät enemmän tai vähemmän Hannibal -telkkarisarjaan. Toisessa on koiruuksia, joten voin jollain tekosyyllä kirjoittaa niistä tänne.

Aloitin viime vuonna pään ronkeloinnin uudestaan ja terapeuttini pyysi minua piirtämään jotain relevanttia hänen toimiston seinälle. Aikaa minulla oli noin kolme viikkoa, mutta kuten aina minä vain mietiskelin ja sitten viimeinkin piirsin kuvan alusta loppuun viimeisenä päivänä. Tämän takia lopputulos jättää toivomisen varaa, mutta se on kuitenkin hyvä esimerkki mitä voin saada aikaan yhdessä päivässä.


Aloitin etsimällä sopivia mallikuvia ja yhdistin ne Paintilla rujoksi kokonaisuudeksi. Tällä tavoin voin nopeasti kokeilla eri asetelmia piirtämättä niitä itse. Läpipiirsin asetelman huterat ääriviivat, jotta mittasuhteet olisivat varmasti oikein.


Tämän jälkeen alkoi varsinainen piirtäminen. Olisinpa tajunnut skannata kuvan tässä vaiheessa, sillä pidin näistä mustavalkoisista viivoista hirveästi, mutta eihän sitä koskaan tajua ajoissa.


Alan latoa vesivärejä ja akryylejä päälle. Jälkikäteen ajateltuna tämä kuva olisi toiminut parhaiten pelkissä harmaasävyissä. Mutta tollo mikä tollo.


Harvinaisen ruma välivaihe.


Lopputulos. Väritykseen käytetty vesivärejä, akryylejä, ja Copicceja. Olen tyytymätön väritykseen, kuten tuppaan melkein aina olemaan. Sitten se tekotaiteellinen symbolismi. Koiran kallo kuvastaa tietenkin itseäni, fursonani olisi ollut liian dillen näköinen tälläiseen kuvaan. Kintsugi/kintsukuroi on vanha japanilainen perinne, jossa rikkoutuneet astiat sun muut korjataan kullalla. Tällöin rikkoutunut esine voi tulla alkuperäistäkin kauniimmaksi. Hyväksy ja juhlista virheitäsi, jne. Kaunis ajatus. Hannibal -sarjassa teekupin hajoamista ja korjausta käytetään monesti metaforana, ja vaikkei sitä sarjassa nähty olen nähnyt monen fanitaitelijan käyttävän kintsukuroita kuvissaan.


Taas mallikuvia ja asetelman etsimistä. Vasemmalla epämääräinen ajatus värimaailmasta, jota haluaisin tavoitella sitten joskus kun uskaltaudun värittämään kuvan.

En enää jaksa kirjoittaa syvällisemmin prosessivaiheista, käyttäkää omia mulkosilmiänne.





Lopullinen työ. Aion vielä joskus värittää tämän ja korjata samalla pari pientä häiritsevää juttua, mutta vielä en uskalla. En oikeastaan koskaan piirrä ihmisiä, mutta tämä onnistui mielestäni todella hyvin ja piirtoprosessi oli oikeasti todella kiinnostavaa ja miellyttävää. Lähetin tämän kuvan sarjan luojan Bryan Fullerin saamaan fanikirjaan. Värillinen versio olisi ollut kivempi, mutta edes jotain on paljon parempi kuin ei mitään.