torstai 28. elokuuta 2014

Blogit, joita itse luen

Kuva ei liity tapaukseen.
Vaikka kuinka egoistinen olenkin on joskus annettava kunnianosoitusta muillekin. Seuraavaksi luvassa on lista blogeista, joita aktiivisesti seuraan ja suosittelen.

Sarjakuva- ja animaatioblogit:

Koiranvirka on tai oli Detrahin arvostelublogi, jossa aiheeni olivat koirista kertovat sarjakuvat, etenkin vähemmän tunnetut sellaiset. Tämä blogi antoi minulle innostusta aloittamaan Suola Kuupielen, mutta omaa blogiani laajensin sisältämään kaikki koiraeläimet, furryt ja ihmissudet, sekä animaatiot ja taidekirjat näistä. Löytäessäni tämän blogin se oli jo kuollut kasaan, eikä ilmeisesti enää päivity, mikä on harmi. Detrahin kirjoitustapa oli turhan lapsellinen ja arvostelut liian lyhyitä, mutta omatkin ensimmäiset postaukseni olivat jälkikäteen katsottuna huonoja.
Finnish Comics Dissected oli aivan järjettömän hauska blogi, jonka kirjoittaja on anonyymi. Hän kirjoitti arvosteluja suomalaisista sarjakuvista erittäin viihdyttävällä ja ankaralla tyylillä, aina perustellen mielipiteensä hyvin. Valitettavasti tämäkin blogi on ollut kuolleena jonkin aikaa. Olen erityisen kateellinen kuinka hän on saanut käsiinsä Elli Puukankaan Shunkashuutoun, jota niin himoitsisin arvostella.
Hammasnurkka on Äffän kaikenlaiseen eläinfiktioon keskittyvä blogi. Aihe on vähän turhan laaja itselleni, mutta aina silloin tällöin Äffä kirjoittaa kiinnostavia huomioita. Äffä on myös aktiivisesti mukana Suomen Hopeanuoli-fanit RY:n toiminnassa, josta hän kirjoittaa blogiinsa usein. Itse näitä harvoin jaksan lukea, mutta joitakuita saattaa kiinnostaa.
Kani Kirjalla uusi blogi, jota aloin seuraamaan vähän aikaa sitten. Vaikuttaa tähän asti ihan mielenkiintoiselta. Blogi esittelee eläimistä kertovia kirjoja. Blogin kirjoittaja Heidi kirjoittaa hyvin perusteltuja arvosteluja ja joka kirjasta on asianmukaisesti annettu kaikki tarpeelliset tiedot.
Manga & Maailma on Urun (Urumin omistaja) kirjoittaman blogi kaikesta mangaan ja animeen liittyvästä. Blogi päivittyy valitettavan harvoin. Mukana on kiinnostavia postauksia Suomen mangakulttuurista ja itseäni kiinnosti paljon lukea hänen Urumi -firmansa historiasta.
Popcorn on Antun uusi blogi, jossa hän arvostelee kaikenlaisia animaatioita ja sarjakuvia. Hänen käyttämä aihepiiri on omaan mieleeni turhan laaja, eikä kirjoitustyylissä ole vielä tarpeeksi persoonallisuutta. Kyseessä on kuitenkin tuore blogi, joten oma linja löytyy varmasti vielä. Ahkeruutta kirjoittajalta kyllä löytyy, arvosteluja on lyhyessä ajassa kertynyt paljon.

Hopeanuoli -blogit:

Hopeatiikeri on yksi parhaimmista gingablogeista, ainakin tällä hetkellä. Antulla on selkeä tyyli kirjoittaa ja aiheet ovat monipuolisia. Hän kirjoittaa myös melko usein, silti harvoin tulee tunne uusimman postauksen olevan turha tai tylsä.
Hopeanuolen Tomodachi on Kiatsun blogi. Blogi päivittyy säännöllisesti ja aiheita löytyy laidasta laitaan, joskin Kiatsun kirjoitustyyli on usein kankean oloista.
Hopeahammas on harvakseltaan päivittyvä Yurikon blogi. Aina silloin tällöin mukana on kiinnostavia pohdintoja gingasaagasta, mutta muuten blogi hukkuu vähän massaan.
Oun Soturi on blogi, josta pidän erittäin paljon. Blogia kirjoittaa Aaron/Yuki. Oun Soturissa käsitellään ihastuttavan paljon Takahashin tuntemattomampia sarjoja, mukaan lukien ihmisistä kertovia teoksia.
Tähdenlento Blogi kuuluu Satanicalle. Blogi päivittyy säännöllisesti ja Satanicalla on monesti hyviä (ja pitkiä!) artikkeleita sarjoihin liittyen, mutta säännöllisiä Weed -pokkarien arvosteluita en ole enää jaksanut pitkään aikaan lukea.
Kaksoissolan Blogi on Urun toinen blogi, joka keskittyy lähinnä Hopeanuoleen. Mukana on aina välillä myös muiden eläinsarjojen esittelyjä. Ammattinsa puolesta Uru osaa kirjoittaa hyviä tekstejä oheistuotteista ja niiden historiasta.
Maikan Hopeanuoliblogi on ymmärtääkseni melko vähälle huomiolle jäänyt blogi. Tämä on harmi, koska blogista löytyy kiinnostavia valokuvia esimerkiksi vanhojen Shonen Jump -lehtien sivuista.

Muut:

Gladiator on Pirtan LEGENDAARISEN PASKA lapsuuden koirasarjakuva, joka hetkellisesti katosi netistä, mutta on jälleen nähtävissä tässä blogissa. Kiitos tästä upeasta ja jalosta lahjasta maailmalle.
Retrieverman on Scottien erittäin hyvä blogi, jossa usein käsitellään koirien jalostusta, koirarotujen historiaa, genetiikkaa ja villieläimiä. Artikkelit perustuvat aina vain puhtaisiin faktoihin ja vaikka keskustelu kääntyy välillä kommenteissa ärhäkäksi, Scottie jaksaa pysyä aina asiallisena vastaillessaan. Olen oppinut häneltä paljon, tosin viime aikoina mies on kirjoittanut valitettavan vähän kiinnostavia artikkeleita ja keskittynyt lähinnä kuvaamaan pihapiirinsä ankkoja.
Border Wars käsittelee hyvin nasevasti ja aggressiivisesti koiranjalostuksen epäkohtia, artikkelit ovat aina hyvin perusteltuja ja nojaavat puhtaasti tieteeseen pelkän mielipiteen sijaan. Pelkästään bordercollieista kertovat artikkelit jätän itse kuitenkin väliin.
Pedigree Dogs Exposed sairaalloisesta koiranjalostuksesta kertoneen dokumentin tekijän blogi aiheesta. Päivittyy melko usein.
Silkasta piirtämisen ilosta  on Fjallen taideblogi, joka päivittyy aivan liian harvoin. Kuvat kuitenkin ovat hienoja, silloin kun ilmestyvät.

Fang


NIMI: Fang
VUOSI: 1998
TARINA: Akira Ito
KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Oli jännää viimein saada suomeksi jokin Takahashin sarja, joka ei ollut Hopeanuoli -aiheinen. Kaikista mahdollisista sarjoista juuri Fangin valinta oli kuitenkin outo, selkeästi eniten fanit mankuvat Shiroi Senshi Yamaton perään. Fang ei myöskään ole Takahashin itse kirjoittama, mikä herätti joissain faneissa ennakkoluuloja. Itselläni ei ollut sarjan suhteen mitään odotuksia. Ajattelin tarinoitsijan vaihtumisen olevan virkistävääkin, koska Takahashin tarinat pyörivät yleensä samojen teemojen ympärillä.

Fang kertoo koirasusi Askarista, jonka isäntä on Alaskassa asuva japanilainen metsänvartija Tachibana. Salametsästäjät sytyttävät Tachibanan mökin tuleen, jolloin Askarin emo viimeisillä voimillaan raahaa isäntänsä ja pentunsa ulos turvaan. Tachibana vannoo kostoa salametsästäjille, jotka tappoivat hänen hyvän ystävänsä ja Askarin emon. Tachibana seuraa johtolankoja takaisin Japaniin, mutta nyt myös mysteerinen rikosjärjestö alkaa jahdata Askaria, koska Askari on puoliksi sukupuuttoon kuollut newfoundlandinsusi. Sudenveren ansiosta Askarin hyppy- ja puruvoimat ovat ilmiömäisiä.


Mikäs se sieltä leijailee?
Aion nyt purkaa ajatuksiani hieman, sori etukäteen. Fang yrittää olla vakavasti otettava tarina ympäristönsuojelun tärkeydestä ja ihmisten ahneudesta, mutta minun on vaikea ottaa sitä todesta suorastaan naurettavien kohtauksien takia. Askari näyttää kykenevän hypätä vaikka pilvenpiirtäjän katolle tuosta vain. Newfoundlandinsusi on kyllä ollut olemassa, mutta sen ominaisuuksia on vääristelty sarjassa hervottomasti. Leuat olisivat muka 650 kertaa koiran leukoja vahvemmat... Eläinten puruvoimaa on hankala mitata, koska lajin sisällä kaikki eläimet ovat kuitenkin yksilöitä, eikä eläin välttämättä pure mittaria täysillä. Silti suurin puruvoima harmaasudelle on ilmoitettu olevan 1500 PSI (Pound per Square Inch). Tämän väitteen olen nähnyt monella sivulla, mutta väitteen lähdettä en ole löytänyt ja hyvin suuresti epäilen sen todenperäisyyttä, koska se ylittää selkeästi esimerkiksi hyenojen tulokset. Täällä harmaasuden puruvoimaksi ilmoitetaan 406 PSI, mikä kuulostaisi olevan lähempänä totuutta, vaikka lähde on epäluotettava. Kuitenkin luotettava lähde koirien puruvoimista on Brady Barrin ja Joe Campin tutkimukset,  joissa ainakin testatut englanninmastiffi ja kangal menisivät selkeästi tuon 406 PSI tuloksen edelle. Fangissa annetaan ymmärtää newfoundlandinsuden olleen jokin yliolento, vaikka oikeasti kyseessä oli keskikokoinen alalaji. Newfoundland ei myöskään ole Alaskassa, vaan Kanadassa. Sarjassa annetaan myös ymmärtää lajin katoamisen olevan ihmisen syytä, vaikka oikea syy oli karibukannan romahtaminen. Miksi Askarin susilajia ei olisi voitu vain keksiä? Miksi on valittu jokin oikeasti elänyt susilaji, jonka ominaisuuksia on menty vääristelemään räikeästi, täten vieden heti alussa tarinalta uskottavuutta?

Askarilla tuntuu omien voimiensa lisäksi olevan puolellaan myös luonnonvoimat. Tapellessaan ilkeän miehen kanssa Askari hyppää tuhat metriä ilmaan ja salama iskee mieheen. Tämä oli jotain aivan randomia, mutta onneksi moista ei myöhemmin enää tapahdu. Epäuskottavuudet tuntuvat vaivaavan lähinnä ensimmäistä osaa, kenties tarinoitsijan ja kuvittajan vielä totutellessa yhteistyöhön. Luonnonsuojeluteema on kiinnostava, etenkin kun Tachibana on hyvin sotilaallinen mies, eikä mikään pitkätukkainen viherpiipertäjä. Valitettavasti lämpenin hänelle vasta toisessa osassa, koska ensimmäisessä osassa hänen kylmä käytös asianajaja Reikoa kohtaan oli mielestäni täysin asiatonta. Reiko esitetään kyllä ahneena ja pinnallisena ihmisenä, mutta olin kuvottunut kohtauksesta, jossa Tachibana on piilottanut huumeita Reikon pöydän alle syötiksi kriminaaleja varten. Rikolliset ovat kääntäneet Reikon asunnon ylösalaisin ja Tachibana löytää naisen asunnostaan selvästi hakattuna. Mitä hän tekee lohduttaakseen järkyttynyttä naista? Ei mitään. Tachibana vain myhäilee ylimielisen näköisenä ja selittää ajavansa eläinten oikeuksia. Tiedoksi vain, välitän eläimistä, mutta olen myös oman lajini ystävä. Isäni aina jankkasi kuinka naisia pitäisi kohdella hyvin.



Askarin jahtaaminen pelkästään sudenveren saamiseksi sotakoiraprojektiin on kaukaa haettua ja liioiteltua, mutta onneksi toisessa osassa Askari joutuu osaksi poliittiseen sekaannukseen, jonka takia hänen jahtaamisesta tulee kunnolla uskottavaa. Huomasin nauttivani paljon toisen osan lukemisesta. Tarina rullaa eteenpäin kovalla temmolla, mutta kerronta on selkeämpää kuin ensimmäisessä osassa. Vähän väliä mukaan ujutetut infolaatikot tarinassa esiintyvistä eläinlajeista, aseista ja niin edelleen olivat mukava lisä. Ihmishahmojen tarinat ovat myös melko kiinnostavia, joskin Reikon kohtalo on hätäisesti toteutettu.

Takahashin realistisempi tyyli on oikein mukavan näköistä. Pidin eläinten lisäksi hänen tyylistään piirtää ihmisiä tässä sarjassa, Tachibana on oikein komean näköinen ja muidenkin ihmisten naamat ovat yleensä miellyttävän näköisiä. Askari oikeasti näyttää sudelta, toisinkuin sudet Takahashin muissa sarjoissa. Aina välillä Takahashi kuitenkin lipsuu gingamaisempaan tyyliin. Suureksi osaksi sarjan kuvitus on tasaisen komeaa katsottavaa ja kummankin osan alussa on mukana värillisiä sivuja. Voin suositella kerran luettavaksi.

TÄHDET: ***


tiistai 26. elokuuta 2014

Untamed

Kansi by Heather Bruton.
NIMI: Untamed
VUOSI: 2010 - (jatkuu?)
TARINA/KUVITTAJA: Useita

Untamed on samalta julkaisijalta kuin erittäin mukava pornopläjäys Anubis Dark Desire. Odotukseni olivat tämän julkaisun suhteen melko korkealla. Untamed -sarjaa on ilmestynyt kaksi numeroa, viimeisin vuonna 2012. En ole varma jatkuuko sarja enää. Sarja keskittyy ihmisten ja furryjen välisiin seksisuhteisiin, mikä on yllättävän vähän läpikäyty alue furrypornossa. Lehdissä ei myöskään ole kuin heteroseksiä ja pari biseksuaalista kohtausta, mikä on myös yllättävää hyvin suuren osan furrypornosta ollessa homopornoa.

Lehtien tarinat ovat lyhyitä, mustavalkoisia ja suurimmaksi osaksi juoneltaan yksinkertaisia. Jokaisella artistilla tuntuu olevan täysin omanlaisensa versio miten ihmiset ja furryt elävät yhdessä, eikä tarinoiden juonien välillä ole juuri yhdistäviä piirteitä. Jokainen artisti on kyllä muistanut ihminen+furry -teeman, mutta silti tarinoista jää hyvin hajanainen kuva. Tarinoiden laatu on myös hyvin vaihtelevaa, vaikka mukaan onkin saatu paljon kovia nimiä.

by Roz Gibson.
by Sara Palmer.
by Steve Gallacci & Roz Gibson.

Mukana on sarjakuvia muun muassa artisteilta kuten Diana Harlan Stein, Sara Palmer, Heather Bruton, Roz Gibson, Ebony Leopard ja Steve Gallacci. Yksittäisiä kuvia löytyy Heather Brutonilta, Terrie Smithiltä, Diana Harlan Steiniltä ja Dark Natashalta. Mukana on pari artistia, joiden sarjakuva ei säväyttänyt ollenkaan, toisessa tarina oli hyvä ja kuvitus huonoa, toisessa taas kumpikin oli melko huonoa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin lehden kuvitus on hyvää, vaikka osalla kuvitusta ei ole edes tussattu puhtaaksi.

Lehtien tarinoista kuitenkin vain kaksi kiinnitti kunnolla huomioni. Dog House on Steve Gallaccin piirtämä ja kirjoittama tarina, jonka Roz Gibson on tussittanut. Tarinassa tulevaisuudessa elävällä ihmisperheellä on geenimuunneltu koirafurry apulaisenaan. Perheen isä on varsinainen kusipää ja äiti kääntyy koira-apulaisensa puoleen lohdutusta saamaan. Toinen selkeästi parempaa laatua oleva tarina oli Max Blackrabbitin Good Girl, jossa taas geenimuunneltu koirafurry kiintyy omistajaansa tavallista enemmän. Poliisi ja hänen dobermanninsa ovat jääneet talon raunioiden alle ja odottavat apua, jonka aikana dobermannityttö pitää omistajastaan huolta ja paljastaa asioita heidän menneisyydestään. Valitettavasti nämä kaksi jäivät ainoiksi kunnolla kiinnostaviksi tarinoiksi. Heather Brutonin sarjakuva lähinnä vain masensi minua muistuttamalla kuinka naisen taso tippuu vuosi vuodelta.

TÄHDET: ***

by Heather Bruton.
by Max Blackrabbit.

perjantai 22. elokuuta 2014

Peli - Furry Paws


NIMI: Furry Paws
VUOSI: ?
KONSOLI: PC

Moni on useamman kerran kysynyt peliarvosteluiden mahdollisuudesta. En vielä ole lämmennyt kunnolla idealle, koska pelaan aika harvoin ja silloinkin vain PS1:llä tai PS2:lla. Näitä varten minulla ei ole laitetta, jolla ottaisin pelistä kuvankaappauksia arvostelua varten. PC-pelejä pystyn pelaamaan vain, jos ne ovat hyvin yksinkertaista hiirellä klikkailua, muuhun olen aivan liian nakkisormi. Koirapelit jakaantuvat myös liikaa eri konsoleille, eikä minulla ole aietta ostaa joka konsolia vain muutamaa koirapeliä varten.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin esitellä nettipeli Furry Pawsin. Pelasin peliä ahkerasti useampi vuosi sitten, kun peli oli yhä betaversio. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin ja vasta noin kuukausi sitten innostuin taas pelaamaan peliä. Valitettavasti jouduin aloittamaan aivan alusta, koska en enää muistanut tunnustani betaversiossa. Aiemman betaversion pelaajia on mukavasti muistettu pelissä, he voivat halutessaan aktivoida vanhan tunnuksensa ja saada huomattavasti enemmän FP-rahaa pelin aloittamiseen, sekä he voivat lisätä profiiliinsa muutaman entisen pelikoiransa patsaan ja saavutukset.

FP:n tarkoitus on olla koirankasvatussimulaatio. Koiria ostetaan, kilpailutetaan ja jalostetaan. Väärää tapaa pelata peliä ei ole, vaan jokainen saa keskittyä kasvattamaan sellaisia koiria mistä itse tykkää. Tai voi toki vain ostaa hyviä koiria muilta pelaajilta ja kilpailla niillä, itse kasvattamatta yhtäkään pentuetta. Itse kasvatan puoliksi kilpailumenestyksen ja puoliksi värin vuoksi. Joku voi keskittyä jalostamaan koiria, joilla on mahdollisimman täydelliset geenit, joku toinen taas jalostaa harvinaisen värisiä koiria, tai koiria, jotka olisivat parhaimpia tietyssä urheilulajissa.



Koirien genetiikan eteen on nähty paljon vaivaa ja itse nautin hirveästi koirien jalostamisesta tässä pelissä. Aloitin heti jalostamaan harvinaisinta väriä (isabella) valitsemassani rodussa, nyrkkisääntönäni etten saisi koskaan käyttää minkään asteen sisäsiitosta tai liian heikkolaatuisia koiria. Koirien geenit näkee koirien profiileissa, minkä avulla voi pähkäillä kuka olisikaan Mustille paras kumppani. Omaa esimerkkiäni käyttäen isabellavärisen koiran geeneissä kuuluu olla bb dd. Aloitin koirilla, joiden geenit olivat Bb Dd, BB Dd, Bb dd ja niin edelleen. Niiden yhdisteleminen oli hyvin kiintoisaa ja kun viimein sain ensimmäisen itse kasvattamani isabellakoiran olin hyvin tyytyväinen. Nyt noin kuukauden tuloksena minulla on kennelissä noin 30 pitbullia, joista suuri osa on isabellavärisiä, tai geenin kantajia. Tuon ensimmäisen isabellapennun jälkeen tosin aloin "fuskata" ja ryhdyin ostamaan muiden pelaajien isabellakoiria jalostukseeni. Nyt kun olen saanut haluamani värin vakiintumaan koiriini on aika parantaa koirieni laatua ja kilpailumenestystä. Tätä yritän saavuttaa käyttämällä toisten pelaajien koiria, joilla on hyvät geenit, mutta ovat väriltään täysin erilaisia (esim BB DD). Tässä vaiheessa olen vakiinnuttanut värini koiriini tarpeeksi hyvin, että saan värin takaisin pentuihin nopeasti.

FP:ssä ei ymmärtääkseni ole mitään rajaa kuinka monta koiraa omistaa, kunhan vaan päivittää kennelinsä isommaksi aina välillä. Tämä mahdollistaa monen eri rodun omistamisen. Itse aloitin juuri grönlanninkoirien jalostamisen, joita pelissä on melko vähän. FP:ssä on yli 200 rotua, joista osa olisi oikeassa elämässä hyvin harvinaisia. Pelissä taas voit kasvattaa vaikka kuinka monta shikokua, azawakhia ja koreanjindoa kuin haluat. Koska virtuaalisia mielikuvituskoiria ei voi oikeasti satuttaa, ei tarvitse tuntea syyllisyyden pistosta jos rotu ei nappaakaan ja voi siirtyä kokeilemaan jotain toista rotua. Uusia rotuja lisätään peliin aina silloin tällöin ja lisättäviä rotuja voi ehdottaa pelin chättipalstoilla.



Itse kilpailu koirilla on vain koirien ilmoittamista kilpailuihin joka päivä. Tulokset saat nähdä seuraavana päivänä. Tämä on sinänsä tylsää pelkkää hiirellä klikkailua ja mitä enemmän koiria kennelissä on sitä puuduttavammaksi se muuttuu. Onneksi koirat voi haluessaan lukita, jolloin koira ei ikäänny tai nälkiinny ja voit pitää ansaitun hengähdystauon. Koirien lukitsemisella voi kuitenkin olla hassuja, joskin harmittomia seurauksia, nimittäin jossain välissä entisen koirani Enchantressin pentu Enchantress II kuroi emonsä iässä kiinni ja oli lopulta noin kymmenen päivää emoaan vanhempi, koska emo oli ollut lukittuna. Lukitsemisen mahdollisuus myös luo fuskausmahdollisuuksia. Koirat siirtyvät eläkkeelle tietyssä iässä, mutta moni lukitsee koiransa juuri ennen eläköitymistä voidakseen ottaa koiran esille silloin tällöin jalostustarkoitukseen. Kilpailutuksen ohella koirien ruokinta, treenaus, eläinlääkärillä käynti ja niin edelleen hoituvat myös muutamalla klikkauksella.

Pelin aloittaessa hyvin haastavaksi muodostuu rahojen riittäminen kaikkeen. Pelkillä peruseläinkaupasta ostetuilla koirilla ei juuri pärjää pelissä ja toisten käyttäjien myynnissä olevat laadukkaammat koirat ovat hintavia. Itse en jaksanut tasapainotella rahan tulon ja menon kanssa, vaan ostin muutamalla eurolla FP:n Furry Paws Points -rahaa. Tätä maksullista erikoisrahaa voi käyttää eliittikäyttäjätilin ja erilaisten erikoisesineiden ostoon. Tai tehdä kuten minä ja myydä FPP:tä eteenpäin saaden vastineeksi suuria summia normaalia FP -rahaa. Rahaa ansaitsee joka päivä jonkin verran logatessaan sisään, mutta sitä voi ansaita myös pelaamalla yksinkertaisia minipelejä. Nämä eivät kauaa jaksa viihdyttää, mutta ovat alussa tärkeä rahantulolähde. Viihdyttävimmäksi peliksi koin minipelin, jossa koiria kulkee näytön poikki ja sinun pitää hiirellä raahata ne oikeisiin aitauksiin roturyhmän perusteella.



Taide pelissä on melko hyvää, joskin jotkin rodut on piirretty hölmösti. Oma ykkösrotuni pitbull on piirretty jotenkin keskenkasvuisen näköiseksi, mutta ei kuitenkaan liian häiritsevästi. Onneksi koiran kuvan voi halutessaan vaihtaa itse tekemään kuvaan, tai sitten selata kuvapankista muiden käyttäjien tekemiä kuvia rodustasi.

Furry Paws on hyvin yksinkertainen nettipeli, joka kuitenkin koukuttaa aina silloin tällöin pitkiksikin ajoiksi, kunnes sen taas unohtaa moneksi kuukaudeksi. Paras ominaisuus on ehdottomasti koirien realistinen jalostaminen genetiikkaa silmälläpitäen, mutta kilpailutus- ja muut ominaisuudet ovat liian yksinkertaistettuja ja tylsiä. Pelistä puuttuu myös mahdollisuus risteyttää rotuja, mikä voisi olla hyvin mielenkiintoista.

Mikäli liitytte peliin, arvostaisin jos laittaisitte minut suosittelijaksenne. Numeroni on 1211898.

TÄHDET: **1/2



torstai 21. elokuuta 2014

Miksi juuri koirasarjat/-tarinat/-taide ovat suosittuja?


Facebookissa ylläpitämässäni KoiraTaidePorukka -ryhmässä on kirjoittaessani 344 jäsentä. Koiraeläintaide -ryhmässä on 254 jäsentä ja löytyy vielä yhteisö Koiraeläinpiirtäjät 62 tykkäyksellä. Sen sijaan hiljaisia ovat ryhmät Kissaeläinpiirtäjät (18 jäsentä), sekä suurempi, mutta silti melko hiljainen Hevoseläintaide! (175 jäsentä). Näille kahdelle en ole löytänyt vastaavanlaisia ryhmiä, ainakaan suomeksi. KoiraTaidePorukka -ryhmä on laajentunut vielä kahteen erikoisryhmään, yksi sekalaisille höpötyksille (140 jäsentä) ja toinen adoptiohahmoille (53 jäsentä). Jo tämä kertonee paljon kuinka koiraeläimet dominoivat eläintaiteen saralla. Miksi juuri koirat kiehtovat nuoria nettipiirtäjiä ja toki myös vanhempiakin?

On totta, että koiraeläimistä on tehty monta loistavaa elokuvaa/sarjaa. Suosittuina esimerkkeinä ovat ylhäällä olevan kuvan Hopeanuoli/Weed, Balto ja Wolf's Rain, jotka lienevät suosituimmat koiraeläinsarjat. Nelossijalle taitaa päästä Kaikenkarvainen Charlie. Disneyn animaatiot (101 dalmatialaista, Topi ja Tessu, Oliver ja kumppanit...)  sen sijaan eivät ole mielestäni saavuttaneet samanlaista suosiota nettipiirtäjien ja fanfiktion kirjoittajien keskuudessa, vaikka laadukkaita ovatkin. Näkemäni mukaan ainoastaan Kaunotar ja Kulkuri on onnistunut saamaan osakseen paljon fanitaidetta ja fanfiktiotakin tasaisesti vuosien mittaan. Miksi sitten juuri nuo tietyt sarjat ovat olleet niin suosittuja aiheita ja innottavat nuoria monen vuoden jälkeenkin piirtämään fanitaidetta, kirjoittamaan fanfikkejä ja tietenkin negatiivisena puolena myös matkimaan juonta/hahmoja/tyyliä omissa tarinoissa?

Minun on ollut aina vaikea samaistua kasvinsyöjäeläimiin ja saalistustilanteessa toivon aina enemmän saalistajan saavan päivän ateriansa, kuin että saalis selviäisi hengissä. Vaikka hevosista pidän paljon, minun on silti vaikea samaistua niihin. Suurista voimistaan huolimatta hevonen on varsin säikky ja alistuvainen eläin, eikä mielestäni osoita samaa älykkyyttä kuin moni petoeläin. Ihmisen kouluttamana hevonen taipuu moneenkin asiaan, mutta omatoimisesti hevoset harvemmin tekevät mitään älyllisesti haastavaa. Kun vuonna 2002 ilmestyi Spirit - villi ja vapaa hevostarinat hetkellisesti räjähtivät käsiin netissä. Spirit oli omasta mielestäni varsin mukiinmenevä, siinä kolmen ja neljän tähden rajamailla kulkeva leffa. Nuorten heppatyttöjen joukossa se oli varsin suosittu ja netti pursusi Spiritin tyyliä matkivia artisteja, sekä omia heppahahmoja. Mutta vaikka suurin osa tytöistä kokee lähes pakollisen heppatyttövaiheen nuoruudessaa, ei tämä eläinlaji tunnu inspiroivan kirjoittamaan omia hevostarinoita, tekemään hevoshahmoja ja niin edelleen samassa määrin kuin koiraeläimet inspiroivat.

Erittäin suuresta suosiosta sen sijaan nauttii Leijonakuningas -saaga, joka nytkin on saanut uutta jatkoa The Lion Guard -sarjan muodossa. Tästä sarjasta olen jatkuvasti vuosien mittaan nähnyt fanien tekevän fanitaidetta, fanfiktiota, sarjakuvia, omia hahmoja. Myös tavalliset kissat ovat viime aikoina kelvanneet Warriors -sarjan myötä, mutta aiemmat Oliver ja kumppanit & Aristokatit eivät olleet herättäneet suurempaa kiinnostusta. Kissaeläimiin ihmisten on helpompi samaistua kuin hevosiin, niiden ollessa petoeläimiä, älykkäitä ja etenkin leijonien ollessa laumaeläimiä. Silti suosio nettitarinoiden ja -taiteen saralla on huomattavasti pienempää koiraeläimiin verrattuna.

Mikä yhdistää sitten Leijonakuningasta, Spiritiä, Warriorsia JA suosittuja koiraeläinsarjoja? Villeys. Jokainen näistä kertoo villieläimistä, tai villiintyvistä lemmikeistä. Selkeästi vähemmän suosituiksi jäävät sarjat, kuten Massugu ni Ikou ja Kaunotar ja Kulkuri kertovat lemmikeistä. Haluamme samaistua eläinhahmoihin, mutta ihmisen lemmikkinä ja käskyläisenä olo vähentäisi samaistumisen onnistumista. Tarinoissa kuuluu olla vaaraa ja jännittäviä tapahtumia, mitä kotieläimen elämä harvemmin tarjoaa. Suurta suhdedraamaa on vaikea rakentaa lemmikeille, kun ihminen pystyy helposti estämään Mustin ja naapurin Pikinokan eeppisen sodan. Jälkikasvuakin on mahdoton saada, kun ihminen ei anna lupaa paritella elämän rakkauden kanssa ja yksi päivä päättää kastroida koiran. Ulos pääsee vain hihnassa ja eeppisiä seikkailuja on hankala toteuttaa neljän seinän sisällä. Lemmikkinä olo koetaan jotenkin alentavana. Kaunottaressa ja Kulkurissa suosituksi osuudeksi olen huomannut juuri jatko-osan, jossa Pepi pääsee kokemaan katukoiran elämää.

Katsoja haluaa samaistua päähenkilöihin, ihailla ja ymmärtää heitä, heidän ongelmien heijastaen katsojan omia ongelmia. Katsoja haluaa astua maailmaan, jossa voisi itse olla villi ja vapaa, vastuussa vain itsestään ja kenties laumalaisistaan. Hopeanuolessa päähenkilö on aluksi metsästyskoira, mutta karkaa luontoon melko pian ja ei enää palaa ihmisten pariin. Hopeanuolen elämä ihmisten parissakin oli varsin dramaattista ja koiraa kohdeltiin kuin aikuista pienestä pitäen. Samanlaista kunnioitusta toivoisi itselleen moni nuori, tosin ilman kaikkea sitä kepillä hakkaamista sun muuta Takeda -ukon "koulutusta". Balto asuu hylkiönä ihmisten asutuksen lähistöllä, myöhemmin hänen tyttärensä muuttaa elämään täysin luonnon helmoihin. Wolf's Rainissa sudet voivat ottaa ihmisen muodon, mutta ovat kaukana kesyyntyneistä ja kaupungillistuneista eläimistä. Eläinsarjoja seuraavat haluavat selvästi romanttisen kuvauksen luonnonvaraisista eläimistä, jotka päättävät itse elämästään, missä eläimet ovat ylpeitä, jaloja ja oikeudenmukaisia. Ihminen on vain kahlitsija ja tunteeton tappaja, tai hölmö juntti, joka ei ymmärrä lemmikkinsä luontaisia tarpeita.

Ja taas, miksi siis juuri koiraeläimet ovat suosittuja? Leijonakuningas, Spirit ja Warriors ovat suosittuja, mutta ainoita eläinlajistaan kertovia nettipiireissä suosittuja teoksia. Leijonien suhteen Kimba ja Pride of Baghdad eivät selvästikään innoita fanejaan yhtä paljon (jos ollenkaan) kuin Leijonakuningas. Spiritille en edes keksi hyvää vastinetta, My Little Pony kenties, mutta MLP kertoo lähinnä ihmisen lailla käyttäytyvistä fantasiaolennoista kuin hevosista. Koirien ja susien käyttäytyminen on varsin lähellä ihmisten käyttäytymistä, ihminen ja koira tajuavat toisiaan ja yhteistyö on vuosituhansia sujunut sutjakkaasti. Samaistumme helposti susien laumakäyttäytymiseen ja suden/koiran luonnollinen käyttäytyminen on harvemmin ristiriidassa omien moraaliemme kanssa. Toisin on esimerkiksi leijonien kanssa, urosleijonat ovat tunnettuja toisten urosten pentujen tappajia. Leijona on myös yksinkertaisesti liian eksoottinen eläin ja tarinat voisi uskottavasti sijoittaa vain tietynlaisiin ympäristöihin.

Koira sen sijaan on tuttu ja turvallinen otus. Jokaisella on vähintäänkin sukulainen tai kaveri, jonka koiraan on voinut tutustua. Koiran ilmeitä ja elekieltä on helppo ymmärtää. Koira on myös äärimmäisen älykäs ja monipuolinen eläin, pystyen palvelemaan ihmistä lähes missä tahansa tehtävässä. Älykkyytensä ohella koira on myös rodusta riippuen parhaimmillaan hyvin atleettinen tapaus ja pärjää melko hyvin villiintyneenäkin, mikä mahdollistaa lukemattomat villikoiratarinat netissä. Näihin lukeutuu myös tässä blogissa esiintyvä Hopeanuoli -fanitarina. Koira on upea sekoitus kesyyntyneisyyttä ja villeyttä, pystyen kallistumaan tilanteen niin vaatiessa jommalle kummalle suunnalle. Kotikissan tavoin koira voi yhtenä hetkenä löhötä sohvalla kanssasi, kun taas seuraavaksi onkin raatelemassa pihalle eksynyttä jänistä kappaleiksi. Kotikissa kuitenkin häviää koiralle monipuolisuudessa ja älykkyydessä, eikä ole koiran kaltainen laumaeläin. Ja onhan niitä linttanaamoja niin vaikea piirtääkin! Lopettakaamme tämä artikkelin fiasko Mark Derrin sanoihin: "The dog embodies unconditional love and cold destruction, domesticity and wildness - opposite forces in continual, dynamic equilibrium".

keskiviikko 20. elokuuta 2014

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 8

by Canis Abscedo.
Luku 8.

Tsuyoshi pyöri usein mielessäni taivaltaessani Ohun suuntaan. Osittain olin hyvin pahoillani väkivaltaisen käytökseni takia, osittain syytin Tsuyoshia tämän omasta lapsellisuudesta ja heikkoudesta. En omasta mielestäni ollut kurittanut häntä kovaa, mutta sekin oli ajanut hänet karkuun. Hän oli ensimmäinen vapaudessa tapaamani koira, jota olisin ehkä tarvinnut matkallani. Tsuyoshi oli neuvonut minulle oikean suunnan, sekä hankkinut minulle ruokaa tuosta vain ja minä idiootti olin mennyt retuuttamaan häntä sen jälkeen. Uros oli ollut ärsyttävä, mutta oikeasti mistä voisin tietää oliko hänen käytös normaalia vai ei? Tiesin kyllä, ettei kaikkia koiria koulutettu samalla tavalla kuin minua oli koulutettu. Olisivatkohan kaikki muut koirat hänen kaltaisiaan, ylivilkkaita, äänekkäitä, lähelle tunkevia? Sopisinko Ohun laumaan ollenkaan?

Useamman päivän kuljin Tsuyoshin osoittamaan suuntaan, pysähtyen vain hetken lepäämään ja nukkumaan, sekä juomaan lammikoista. Tsuyoshin metsästämä fasaani riitti ravitsemaan minut hyvin pariksi yöksi, mutta kolmantena yönä nälkä alkoi kalvaa mahaani jälleen. Maasto muuttui jatkuvasti vuoristoisemmaksi ja matkankulku oli välillä hyvin vaivalloista, vaikka yritin valita helpoimman reitin. Tsuyoshi oli neuvonut minua metsästyksen suhteen, mutta en vielä harkinnut metsästystä. Eteneminen oli tärkeysjärjestyksessäni korkeimmalla, tosin en voisi ilmaantua Ohuun luurankonakaan. Osittain ehkä välttelin metsästystä mahdollisen epäonnistumisen takia. Lapsellista, eihän metsässä olisi ketään näkemässä. Silti ajatus epäonnistumisesta hermostutti ja nolotti valmiiksi. Isäntäni oli aina jaksanut mainostaa minun olevan seuraava taistelukoiramestari, hyvästä suvusta, voittajaksi luotu. Koira, jolla ei ollut varaa epäonnistua. Häviön myötä lentäisi roskakoriin koiran maineen ohella myös isännän maine ja hänen vuosien mittainen työ.

Neljäntenä yönä en enää voinut ohittaa nälän tunnetta. Janon pystyin sammuttamaan helposti juomalla puroista tai lammikoista. Isäntäni oli aina ruokkinut minut parhaimmalla mahdollisella ruualla ja treenannut minulle rautaisen kunnon, mikä oli hyvä pohja aloittaa villikoiran elämä. Mutta vahvinkin koneisto sammuu ilman polttoainetta. Sysäsin epäonnistumisen pelon syrjään ja yritin Tsuyoshin neuvoja muistellen jäljittää riistaa. Tämä oli hyvin hankalaa, isäntäni ei ollut koskaan kouluttanut minua tätä varten. Saisin varmasti tapettua vaikka villisian jos sellainen ilmestyisi eteeni, mutta eläinten jäljittäminen oli aivan uutta. Useamman kerran seurasin hajujälkeä vain huomatakseni sen haihtuvan kuin tuhka tuuleen, tai sekoittuvan muihin hajuihin.

Yläpuolella oksistossa oravat loikkivat edestakaisin ja säksättivät kuin pilkatakseen minua. Makasin läähättäen maassa ja katselin niitä haikeasti, pomppivat lihanpalaset houkuttivat mutten millään pääsisi niihin käsiksi. Auringonvalo pilkisti puiden latvojen läpi ja lämmitti mukavasti, saaden minut torkahtamaan hetkeksi. Muutaman minuutin kuluttua kuitenkin heräsin jonkin vilahtaessa naamani ohitse. Kuului kiihkeää sirkutusta, kun jonkinlainen pikkulintu pyrähteli lähettyvilläni. Seurasin sitä katseellani ja se laskeutui puunrungossa sijaitsevaan syvennykseen. Syvennyksestä alkoi kuulua voimakasta piipitystä ja pomppasin hetkessä jaloilleni. Tajusin, siellä oli poikasia! Puunrungon onkalo oli melko matalalla ja hyppäsin katsomaan onkalon sisälle, eturaajani syvennyksen reunoihin tarttuen. Emolintu ehti pyrähtää peloissaan tiehensä, mutta onkalossa oli useampi pieni poikanen. Sen enempää ajattelematta kurkottelin ja söin jokaisen muutamalla purauksella.

by Blackroz112.

Pieni ateriani ei saanut nälkääni sammumaan kokonaan, mutta kohensi selkeästi oloani. Mikäli moisia herkkuja löytyisi enemmänkin, kenties minun ei tarvitsisi metsästää usein. Lähdin taas etenemään uutta pontta askelissani. Olin jo hyvin kaukana entisestä kodistani, mietin löytäisinkö edes takaisin jos villi elämä ei sopisi minulle, tai jos Ohu olisi pettymys. Ei, Ohun on pakko olla vaikuttava paikka ja sen lauman voimakas, eihän muuten Kitsunegarin kaltainen taistelija olisi ollut niin syvästi vaikuttunut heistä. Minun olisi pakko edes tavata heidät, vaikken laumaan liittyisikään.

Jälleen yksi ilta muuttui yöksi ja taivaltaessani hyvin kivikkoiseksi muuttuneessa metsässä haistoin uuden tuoksun. Koirien hajun, pitkästä aikaa. En ollut Tsuyoshin jälkeen huomannut merkkiäkään ihmisasutuksesta, harvat ihmisen hajujäljet olivat vain hetken metsässä viipyneitä, ilmeisesti metsästäjien jälkiä. Tämä koirien haju oli metsään pinttynyt pidemmältä ajalta ja oli varmasti villikoirista peräisin. Nuuhkiessani maata kuulin kummaltakin sivultani pusikon kahahduksia yhtäaikaisesti. Hätkähdin, kun olin muutamassa sekunnissa vieraiden koirien piirittämä. Koirat tuntuivat ilmestyvän kuin tyhjästä ja tuijottivat minua tuimasti, hievahtamatta. Taistelukoulutukseni yritti nostaa raivokasta päätään, mutta työnsin tuon tunteen sivuun ja katselin koiria hiljaa paikaltani, kehoni jännittyneenä ja niskavillani pystyssä. Koirat piirittivät minua uhkaavasti pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes viimein oikealta puoleltani pystykorvainen koira astui eteenpäin, kiinnittäen huomioni.

(JATKUU)

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Lycanthropy - Sons of Anubis


NIMI: Lycanthropy - Sons of Anubis
VUOSI: 2010
TARINA/KUVITTAJA: Mark & Benjamin Orrell

Jipii pitkästä aikaa ihmissusia. Lycanthropya on tähän mennessä ilmestynyt yksi numero, enkä tiedä ollenkaan aikovatko tekijät jatkaa sarjaa. Heti kannessa lukee kyllä numeron olevan yksi kolmesta. Tarina kertoo Alernon -ihmissudesta, joka on Anubiksen armeijan kenraali. Hänen tehtävänään on etsiä petturi Nebuchadnezzar, joka on riehunut ihmiskylillä.

Voi ei, mistä aloittaisin.... Lycanthropy vaikuttaisi olevan kahden sukulaisen (oletan veljesten) pieni rakkausprojekti. Eeppistä ihmissusitarinaa on kovalla innolla lähdetty tekemään, ongelma vain on ettei kumpikaan ole osannut piirtää. Tai kirjoittaa kiinnostavaa tarinaa, mutta keskitytään ensiksi tähän visuaaliseen ongelmaan.



Kaikki sarjakuvan hahmot ovat tehty joillakin 3D-malleilla. Voin vain toivoa, että nämä mallit ovat oikeasti tekijöidensä itse alusta asti tekemiä, eivätkä vain netistä ladattuja. Mallien käyttö on säästänyt tekijöiltään paljon vaivaa. Nyt he ovat voineet vain ottaa screenshotteja malleista vähän eri asennoissa, tosin tässäkin on sorruttu laiskuuteen ja aivan samat asennot ja ilmeet kierrätetään uudelleen ja uudelleen lyhyen sarjakuvan aikana. Päälle on ilmeisesti laitettu kuvankäsittelyohjelmalla epämääräinen filtteri, jolla kuvista on yritetty saada maalausmaisempia. Kökkö lopputulos näyttää Pleikkari ykkösen pelin välianimaatiolta.

Itse tarina on epämääräinen ja typerä. Jäi epäselväksi onko tapahtumapaikkana oma maailmamme, vai rinnakkaisulottuvuus. Ihmisiä tai mitään muita olentoja sarjakuvassa ei näy, sillä kertoja kuittaa Alernonin etsintäretket nopeasti näyttämättä mitään. Etsitty Nebuchadnezzar löytyykin jo sivulla 5 ja syy hänen etsintään paljastuu... kai? Nebu puolustautuu kertomalla Anubiksen sanoneen muodonmuuttajien olevan maailman valtiaita ja että hän on aina tehnyt kuten Anubis on käskenyt. Tällöin Alernon sanoo: "Anubis pyytää monia asioita, muttei aina halua meidän tekevän niitä. Hän testaa meidän uskollisuuttamme nähdäkseen tekisimmekö jotain meidän oikeita aatteita vastaan." LOL MITÄH? Minkälainen johtaja käskee jotain, muttei oikeasti halua käskyläisen tekevän asiaa? Joka tapauksessa Alernon pistää Nebuchadnezzarin kylmäksi, lähettäen hänet Manalaan. Manalassa kuitenkin Nebu paljastaa Anubikselle, että on tehnyt sopimuksen Ahemaitin kanssa (jota ei tietenkään näy sarjakuvassa), eikä peto suostu syömään Nebun sydäntä. Tämän ansiosta Nebu ei ilmeisesti kuolekaan lopullisesti, vaan Anubis lähettää Alernonin etsimään jotain kuolematonta lohikäärmeherraa. Tai jotain. En tiedä.


Tämä on laatua. Ai niin, mukana on myös päin persettä kirjoitettua sanoja.
Juoni on typerä, kuvitus ala-arvoista. Hahmojen puhetta on vaikeaa lukea, koska typoja on niin paljon ja lauseet voivat olla hankalasti muotoiltuja tai katketa kesken kaiken. Sarjakuvaa ei ilmeisesti ole tarkistettu ollenkaan ennen painoon lähettämistä. Ensimmäinen osa oli hyvin tylsä ja koostui vain kahden hahmon hetkellisestä kinastelusta metsässä, "juupas eipäs" tyyliin. Sitten sarjakuva loppuukin typerästi EEPPISELLÄ JUONENKÄÄNTEELLÄ kun pikkupahis kuolee, muttei aikuisten oikeasti kuolekaan ja nyt pitäisi etsiä joku aivan överi muinainen supersoturi. Valitettavasti tässä vaiheessa lukijaa tuskin enää kiinnostaa.

TÄHDET: *

tiistai 12. elokuuta 2014

Bob, Son of Battle


NIMI: Bob, Son of Battle
VUOSI: 1956
TARINA: Alfred Ollivant
KUVITTAJA: ?

Bobia voisi helposti luulla Lassien kopioksi, mutta alkuperäinen Alfred Ollivantin kirja on kirjoitettu vuonna 1898, ennen Eric Knightin tunnettua Lassie palaa kotiin -kirjaa (1940). Kuitenkin tämä sarjakuvaversio on selkeästi syntynyt Lassien innoittamana, tuottaakseen rahaa mukavasti 50-luvun Lassie -elokuvien (Challange to Lassie, 1949/1950 ja The Painted Hills, 1951) siivillä.

Sarjakuvaa on vain yksi osa. Juoni kertoo kahdesta lammaspaimenesta Skotlannissa, kumpikin kilpailee joka vuosi arvostetun Dale Cupin voitosta. James Moore kuuluu Kenmuirilla asuvaan englantilaiseen sukuun, joka on tunnettu harmaista collieistaan. Nykyinen collie Bob on viimeinen Kenmuirin harmaa koira, josta povataan Dale Cupin seuraavaa voittajaa. Suku on voittanut harmailla koirillaan Dale Cupin useasti, muttei koskaan kahtena vuotena peräkkäin. Mikäli Bob onnistuisi tässä suku saisi pitää kilpailun kiertopalkinnon ikuisesti itsellään. Mooren suvulla on kuitenkin varteen otettava kilpailija, katkera ja kateellinen skotti Adam M'Adam ja hänen suuri punainen rakki Red Wull.




Koko kylä tuntuu inhoavan M'Adamia ja hänen koiraansa. Kun Wullie on vielä pentu Bob jopa kiusaa häntä, tiputellen ärisevää pentua kaninkoloon ja puroon James Mooren työntekijöiden naureskellessa vieressä. Edes M'Adamin oma poika ei pidä isästään, vaan viettää aikaansa Mooren perheen luona ja saa vähän väliä isältään turpiin tämän vuoksi. Dale Cup lähestyy, mutta Mooren vaimo kuoleekin yllättäen, eikä Moore halua osallistua kilpailuun kyseisenä vuonna. Vahingoniloisen M'Adamin Wullie voittaa kisan ja katkeruudesta kieroutunut mies viettää päivänsä tuijottaen pokaaliaan. Pokaali kuitenkin on kiertopalkinto ja seuraavana vuonna M'Adamin kuuluu taas kilpailla siitä. Nyt kilpailuun osallistuu myös Bob, joka voittaakin kisan. M'Adam ei suostu luovuttamaan pokaaliaan ja aikoo tuhota sen. Lopulta pokaali saadaan James Moorelle ja Bobille, sekä seuraavana vuonna pari voittaa kilpailun jälleen, jolloin pokaali jää pysyvästi Kenmuirin tilalle.

Tarina oli melko mielenkiintoinen, vaikkakin ennalta-arvattava. Juoni oli mukavan maanläheinen ja vanhanaikainen, joskin sarjakuvan lyhyyden vuoksi tapahtumat mennään läpi pikakelauksella. Kenties alkuperäinen kirja on lukemisen arvoinen. Kuvitus on aikakaudelle tyypillistä, persoonatonta ja rumasti väritettyä.

TÄHDET: **1/2


maanantai 11. elokuuta 2014

Tempest Rising


NIMI: Tempest Rising
VUOSI: ?
TARINA/KUVITTAJA: Nathalie Pähler

Pahoittelen kuvien laatua, skanneri ei ollut tänään hyvällä tuulella. Tempest Rising -sarjaa ehti tulla vain yksi lyhyt numero ja sarja on nyt kuopattu. Tekijällä ei ilmeisesti ole mitään aikeita jatkaa sarjaa missään muodossa ja tällä hetkellä näyttää tekevän täysin eriä sarjakuvaa dinosauruksista.

Sarjakuva kertoo alaskalaisista vetokoirista, jotka heräävät yhtäkkiä saksalaisessa metsässä. Hämmentyneet koirat eivät tiedäkään, että kaiken takana ovat juonittelevat koirajumalat, jotka pelailevat koirilla kuin pelinappuiloilla. Ensimmäisessä osassa ei valitettavasti tullut esille mitään vihjausta miksi vetokoirat on heivattu saksalaiseen metsään ja mitä jumalat heiltä haluavat. Asetelma on toki mielenkiintoinen, mutta en tajunnut mitä jumalat ajavat leikeillään takaa. Luulisi kuitenkin, että jumalilla olisi parempaakin tekemistä kuin siirrellä koiria ympäri maailmaa.



Jumalia.
Kuvitus on perushyvää, mutta tyyliä vaivaa yksityiskohtien puute ja mielikuvituksettomuus. Etenkin koira/susijumalat ovat tylsän näköisiä, eikä heillä ole minkäänlaista yliluonnollisuuden ja auktoriteetin auraa. Mustavalkoisuus on kuitenkin hyvä vaihtoehto sarjakuvalle ja pelastaa paljon taustojen ollessa suureksi osaksi valokuvia. Pieniä yksityiskohtia, kuten hahmojen silmiä, on väritetty. Tämä näyttää hyvältä ja tekee sivuista vähän mielenkiintoisempia.

Sarjakuvan englanti on hyvin tankeroa, tekijän olisi kannattanut pestata joku kielitaitoisempi tarkistamaan puhekuplien tekstit ennen sarjakuvan myyntiä. Jo takakannessa on useampi kirjoitusvirhe. Kirjoitusvirheiden lisäksi tekijän käyttämät lauserakenteet ovat vaivalloisia lukea.

Valitettavasti tämä ensimmäinen osa jätti sarjasta turhan vaisun vaikutelman. Tarina ei päässyt vauhtiin, eikä lukija päässyt tutustumaan hahmoihin oikeastaan mitenkään. Erikoinen idea on kuitenkin plussaa.

TÄHDET: **


Paremmin "We should stay calm, nothing can happen to us. We are the best sled dogs of Alaska! What could a forest do to us?"

perjantai 8. elokuuta 2014

The Girl and The Fox


NIMI: The Girl and The Fox
VUOSI: 2011
OHJAAJA: Tyler Kupferer

Tämän melko tuoreen lyhytelokuvan voi katsoa Youtubessa. Minulle ehdotettiin tänään tämän arvostelua, enkä ollut ennen kuullut mitään tästä leffasta. Joten kiitos suosittelijalle! Tätä lyhytelokuvaa ei kannata sekoittaa lähes saman nimiseen live-action elokuvaan.

The Girl and The Fox on haalinut paljon palkintoja eri elokuvafestivaaleilla, joten odotin melko paljon tältä. Valitettavasti oikeastaan mikään aspekti ei tehnyt vaikutusta minuun, vaikka mitenkään huono elokuva ei ole. Tarina kertoo tytöstä, jonka hanhia kettu on syönyt. Tyttö lähtee murha-aikeissa ketun perään, muttei pystykään tappamaan kettua. Metsässä tyttö eksyy ja on paleltua hankeen, mutta kettu tuleekin lämmittämään tyttöä.



Tarina on hyvin yksinkertainen ja ennalta-arvattava, eikä elokuva saanut aikaan tarvittavaa tunnelatausta kohtauksessa, jossa kettu tuleekin auttamaan tyttöä. Itse animointi on tyyliltään myös turhan pelkistettyä, eikä ollut mieleeni. Hahmojen liikkeet ovat kuitenkin melko sulavia. Virallisilla nettisivuilla hämmästyin lukiessani animaation olleen yli 40 työntekijän yhteinen tuotos. Näistä tusina oli hahmoanimaattoreita, toinen tusina tausta-animaattoreita ja taas kolmas tusina värittäjiä. Näin suurelta porukalta olisin odottanut yksityiskohtaisempaa jälkeä, koska olen nähnyt vaikuttavampaa jälkeä pienemmiltäkin ryhmiltä. Loistavana esimerkkinä yhden ihmisen voimin tehty Kaze - Ghost Warrior, joka on vieläpä useita vuosia vanhempi.

Kuten jo sanoin, elokuva ei missään nimessä ole huono. Se ei vain tehnyt minuun mitään vaikutusta ja ei loppuessaan herättänyt minussa mitään ajatuksia ja/tai inspiraatiota. Se on kuitenkin katsomisen arvoinen, etenkin ollessaan vain vähän päälle viisi minuuttia pitkä.

TÄHDET: **


keskiviikko 6. elokuuta 2014

One Stormy Night


NIMI: One Stormy Night (Arashi no Yoru Ni)
VUOSI: 2005
OHJAAJA: Gisaburo Sugii

Olin nähnyt tämän elokuvan jo aiemminkin, mutta päätin katsoa sen uudelleen kaverin kanssa ennen arvostelua. One Stormy Night on melko tunnettu anime koirataidepiireissä, mutta Suomessa sitä ei ole julkaistu DVD:llä. Elokuva on kuitenkin helppo löytää netistä, jopa suomiteksteillä varustettuna.

Tarinan päähahmoina toimivat vuohi Mei ja susi Gabu. Myrskyisenä yönä kumpikin päätyy etsimään suojaa samasta vajasta. Pimeässä he kuulevat vain toistensa äänet, eikä kumpikaan haista toisen hajua (muistaakseni koska kummallakin on nuha). Kumpikin päättelee toisen olevan saman lajin edustaja. Yön aikana Mei ja Gabu puhuvat toisilleen pidemmän aikaa ja päättävät tavata uudelleen vajan luona seuraavana päivänä. Uusi päivä koittaa ja päivän valossa totuus paljastuu heille. Mei ja Gabu eivät anna lajierojensa häiritä heitä, vaan viettävät aikaa yhdessä harva se päivä. Pian heidän laumansa saavat kuitenkin vihiä epänormaalista ystävyydestä ja näyttää siltä, että kaksikon ystävyys on tuhoon tuomittu.



One Stormy Nightia on monesti verrattu Ringing Belliin. Mielestäni nämä elokuvat eivät kuitenkaan ole kovinkaan samanlaisia. Kummassakin toki susi on jonkinlainen ystävä saaliinsa kanssa, tässä elokuvassa vuohen ja Ringing Bellissä pässin kanssa. Kuitenkin elokuvien tunnelmat ovat erilaisia (Ringing Bell on paljon synkempi) ja tarinat loppuvat täysin eri tunnelmissa. Ringing Bellissä pässi ystävystyy suden kanssa koska haluaa hänen treenaavan hänestä taistelijan, jotta pässi voisi jonain päivänä tappaa suden. Vaikka Chirin -pässi selvästi kiintyy susiopettajaansa en näe heidän suhdettaan kunnollisena ystävyytenä. Sen sijaan Mei ja Gabu ovat ystävyksiä keskenään vilpittömästi. 

Ennemminkin vertaisin One Stormy Nightia Topi ja Tessuun. One Stormy Nightissa Mein ja Gabun ystävyydessä on samanlaisia homovivahteita kuin Topin ja Tessun suhteessa, etenkin kun Gabu kirjaimellisesti kuolaa tuijottaessaan Mein heiluvaa persettä. Gabun on tietenkin tarkoitus nähdä Mein kankku herkullisena ruokana, mutta aikuisen silmin on vaikea päästä tuon seksuaalisen aspektin ohi. Nämä elokuvat voi halutessaan ottaa vertauskuvina yhteiskunnan vastahankaisesta suhtautumisesta homoihin tai muuten erilaisiin tyyppeihin.

Juonellisesti One Stormy Night yllättää useassa kohtaa, eikä tyydy olemaan vain harmiton söpöilytarina. Varsinkin loppupuolella tarinasta löytyy paljon särmää ja pienimmät katsojat saattavat järkyttyä yllättävän väkivaltaisista kohtauksista kaiken söpöilyn jälkeen. Kaikesta hyvästä huolimatta elokuva kärsii selkeästä ylipituudesta. Elokuvassa kulutetaan turhan paljon aikaa siihen kuinka Gabu meinaa ja taas ei meinaa syödä Mein. Hahmojen ystävystyminen on elokuvan heikointa antia. Hahmot höpöttävät toisilleen kauan, eivätkä heidän puheensa ole oikeasti kovinkaan kiinnostavia tai syvällisiä. Onneksi pian mukaan saadaan mielenkiintoisempaa juonta kun päähahmojen laumat saavat tietää hahmojen ystävyydestä. Gabun ja Mein lähtiessä yhdessä etsimään uutta asuinpaikkaa juoni muuttuu varsin jännittäväksi. Loppupuolen lumiset vuoret olivat vaikuttavan näköisiä ja luonteva tapahtumapaikka koetella hahmojen ystävyyttä. Myönnän itkeneeni. Ylipituus vaivaa kuitenkin kiintoisaa loppupuoliskaakin. Useampaan otteeseen luulin elokuvan päättyvän tiettyyn juonenkäänteeseen, jossa lopetus tuntui luontevalta. Sen sijaan elokuva jatkuikin. Viimeinen juonenkäänne Gabun muistinmenetyksestä tuntui jo täysin turhalta. Välillä mukana on myös turhaa sähellystä, mikä rikkoo muuten rauhallisesti etenevän elokuvan tunnelman.


.
Animointi elokuvassa on erittäin kaunista ja omaperäistä. Taustat ovat hyvin realistisia, yksityiskohtaisia ja animoitu huolella. Itse hahmot sen sijaan ovat piirretty hyvin omaperäisellä tyylillä, heidät on väritetty lähes suttaisella tavalla ja ruumiin ääriviivoja on välillä vaikea erottaa erikoisen värityksen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan haittaa, hahmot ovat silti hienon näköisiä ja heidän liikkeensä ovat luontevia. Elokuvan eläimet liikkuvat osan ajasta normaalisti, mutta aina välillä nousevat kävelemään takajaloilleen ihmismäisesti ja voivat tarttua esineisiin käpälillään. Yhdistelmä toimii hyvin.

Suosittelen katsomaan, mikäli tämä on jostain syystä jäänyt väliin. Elokuva on melko pitkä ja alku on vähän haparoiva, mutta etenkin loppupuolella elokuva muuttuu hyvin kiinnostavaksi.

TÄHDET: ****