The Illustrated Story of Dogs

NIMI: The Illustrated Story of Dogs
VUOSI: 1958
TARINA/KUVITTAJA: ?

Tämä lehti kuuluu The World Around Us -sarjaan, jota varten tehtiin useampi opettavainen sarjakuvalehti. Lehti on kokoelma sekalaisia lyhyitä sarjakuvia, yksittäisiä kuvia ja neuvoja, jotka avaavat lukijalle tietoa koirien menneisyydestä ja käyttötarkoituksista. Kuulostaa siis hyvin lupaavalta ja kenties liian suureltakin urakalta mahtumaan yhteen ohueeseen lehteen.

Lehden sarjakuvat vaihtelevat pituuksiltaan yhdestä kahdeksaan sivuun, eli mitään syvällisiä katsauksia koirien saavutuksiin ei ole luvassa. Oletin, että lehden tarkoitus oli esitellä koirien mitä monipuolisempia kykyjä, mutta sarjakuvista peräti 7 kertoo sotakoirista. Muut sarjakuvista kertovat vetokoirista, opaskoirista, pelastuskoirista, sekä koirien evoluutio kerrataan pikaisesti. Välissä on myös joitakin yksiruutuisia vitsikuvia, mutta en oikein haluaisi laskea niitä kunnon sarjakuviksi. Sotakoirat ovat erittäin hienoja eläimiä, mutta en ymmärrä miksi niistä on kerrottu noin monta tarinaa, eikä tilaa ole jätetty koirien muille varmastikin yhtä tärkeille ammateille, kuten paimennukselle, poliisityölle ja metsästykselle. Tämä tekee heti teoksesta varsin puutteellisen, koska jo lehden nimi viittaisi lehden olevan jokin koirien miniensyklopedia.

Vaikka sotakoiratarinoita lehdessä onkin turhan monta ovat ne kieltämättä lehden vahvinta antia. Suurta plussaa on, että kaikki lehden koirat ovat oikeasti olleet olemassa, eikä koirien tarinoita ole vain keksitty päästä kuten Dogs of Warissa. Oikean elämän esimerkit antavat heti voimaa lehden sanomaan koirien ainutlaatuisuudesta.

Kuvitus on näissä tosielämään perustuvissa sarjakuvissa mukavan selkeää ja realistista, ehkä jo tylsän puolen menevää. Koiriin on onneksi panostettu paljon ja heidän turkeissaan on paljon hienoja yksityiskohtia. Valitettavasti huono väritys ei tee näille yksityiskohdille oikeutta. Myös painojälki on erittäin kehnoa. Koirat näyttävät välillä suoraan mallikuvasta piirretyiltä ja jäykiltä, toisaalta joissain paneeleissa artisti on saanut ne näyttämään hyvin eläväisiltä.

Lehdessä on kuitenkin paljon vanhentunutta tai muuten vain väärää tietoa. Kun huomasin lehden keskellä olevan monta sivua rotuesittelyitä arvasin näitä tuulesta temmattuja faktoja olevan luvassa. Ja kyllähän niitä tulikin vastaan. Kultaisennoutajan kohdalla lehti väittää rodun olleen syntynyt sirkuksessa esiintyneiden kaukasialaisten paimenkoirien ja vihikoiran risteymä. Tämä väite on jo itsessään naurettava ja todistettu vääräksi. Salukien ja jopa greyhoundien lehti väittää olleen muinaisen Egyptin metsästyskoiria. Toki egyptiläisillä on ollut omat vinttikoiransa, mutta on aika paksua väittää näiden olleen juuri salukeja (jotka yhä alkuperäMAISSAAN kuuluvat lähinnä yhteen suureen epämääräiseen maatiaisrotuun) tai greyhoundeja, jotka on jalostettu Britanniassa). Dalmatialaisen kohdalla mainostetaan koiran olevan Kroatiasta Dalmatian alueelta, kuinkas muuten. Mutta kun tätä Kroatia -teoriaa ei tue mikään kunnollinen todiste, vaan kaikki viittaa siihen, että dalmatialainen jalostettiin ajan muotikoiraksi pointtereista ja bullterriereistä.

Baltosta kertovassa tarinassa faktoja on vääristelty melkoisesti sopimaan lyhyeeseen sivumäärään. Lukijan annetaan ymmärtää, että Balton valjakko olisi ollut ainoa lääkkeiden kuljetukseen käytetty valjakko. Tämä on mielestäni aina niin inhottavaa, koska Balton valjakko suoritti vain matkan loppusuoran eivätkä muut koirat saa mitään kunniaa osakseen.

Ajan hammas näkyy hieman lehden lopulla, kun vuorossa on pieniä vinkkejä koirien kasvatukseen ja koulutukseen. Lehdessä annetaan suoraan neuvot oman koiran pennuttamiseen. Nykypäivänä tälläistä pidettäisiin suurena syntinä ja lukijaa syyllistettäisiin edes pennutuksen ajattelusta ja pakkokäännytettäisiin adoptoimaan hylätty koira. Koulutusvinkit olivat asiallisia, mutta mielestäni kömpelön oloisia.

Loppujen lopuksi pidin tästä lehdestä, vaikka toivoin sen käsittelevän näin muuntautumiskykyistä eläintä monipuolisemmin. Kuvitus ei ole mitenkään ihmeellistä, mutta se johtuu lähinnä huonosta värittäjästä ja painojäljestä. Verrattuna muihin lukemiini tämän aikakauden sarjakuviin on Story of Dogs ihan hyvällä laadulla tehty. Parhaimpana palana pidin jännittäviä sotakoiratarinoita, sekä yhtä sarjakuvaa, jossa näytettiin seikkaperäisesti opaskoiran koulutusprosessia. Tämä aihe on hyvin vähän koluttu ja toi mukaan hyvää vaihtelua. Vääristä faktoista en miinusta pois paljoakaan, sillä kyseiset väärinkäsitykset olivat yleisessä käytössä tuohon aikaan (ja valitettavasti yhä).

TÄHDET: **1/2

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 5



by Zaronen.

Luku 5

Työnnyin aidan aukosta läpi, rikkoontuneen ja ruostuneen verkkoaidan repiessä nahkaani hieman. Mahduin juuri ja juuri läpi. Olin menossa puhumaan vielä Kitsunegarille, kun päärakennuksen ovi avautui ja vieras mies astui ulos. Painuin matalaksi. Miehellä oli ämpäri kädessään ja hän meni Kabukin aitauksen eteen. Kabuki nousi ylös ja alkoi haukkua innostuneesti. Ämpäristä levisi voimakas ruuan tuoksu, mutta vastustin kiusausta ja hiivin miehen huomaamatta pois hänen pihaltaan. Piilouduin pusikkoon, josta saatoin katsella koska mies lähtisi pois. Katselin kuinka mies heitti Kabukille ruokaa ja kääntyi Kitsunegarin aitaukselle. Hän pysähtyi hetkeksi. Mies varmasti näki nyt aitaukseni olevan tyhjä. Hän katseli ympärilleen etsien jotain, minua ilmeisesti, joten käännyin kannoillani ja juoksin kovaa vauhtia metsikköön.

Minulla ei ollut mitään käsitystä missä Ohu oli. En voinut palata kysymään neuvoa Kitsunegarilta, sillä voisin jäädä vieraalle miehelle kiinni. En halunnut enää palata isäntäni luo. Kitsunegari oli oikeassa, taisteluissa tosakoiria vastaan vain menettäisin henkeni. Pystyin hädin tuskin peittoamaan eläkkeellä olevan vanhuksen, nuoria uransa huipulla olevia koiria vastaan minulla ei olisi mitään jakoa. Isäntäni oli nähnyt paljon vaivaa minun koulutuksen eteen, mutta hän oli auttamattoman naiivi ja loppujen lopuksi hyvin tietämätön. Hän tiesi miten kasvattaa ja kouluttaa taistelukoiria, mutta ei osannut valita niille sopivia vastustajia. Tämä oli kova pala myöntää, mutta pidin henkeäni suuremmassa arvossa kuin ylpeyttäni. Sitä paitsi nuo Ohun koirat kuulostivat oikeasti mielenkiintoisilta, joten lähtöni ei varmasti ollut vain pelkuruutta. Minäkin halusin taistella jonkin merkityksellisen asian vuoksi. En vain koska isäntäni halusi todistella jotain japanilaisille.

Pysähdyin viimein suuren havupuun alle, jonka alimmat oksat lepäsivät maata vasten luoden oksien ja puunrungon väliin pesää muistuttavan tilan. Makasin siellä hengittäen raskaasti kieli ulkona ja kuulostelin puolipystyillä korvillani. Kuului vain tuulen huminaa oksistossa. Mies ei ollut lähtenyt perääni, ainakaan vielä. Onkohan isäntäni hyvinkin pettynyt kun huomaa olevani karannut? Tuleeko hän kaipaamaan minua, minua itsenäni, vai korvaako hän minut pian jollain toisella koiralla? En koskaan ollut niin läheinen hänen kanssaan kuin halusin. Treenimme olivat aina liian lyhyitä ja niiden jälkeen minut vietiin takaisin aitaukseeni, jossa odotin yksin häntä seuraavaa kertaa varten. Joka kerta kun hän tuli aitaukseeni ruokkiakseen minut tai antaakseen minulle liikuntaa pyörin hänen jaloissaan ja haukuin innokkaasti, mutta päivänselvästä ilostani huolimatta hän ei tuntunut viihtyvän kanssani kuin vain tarpeellisen verran. Hyvin, hyvin harvoin hän vietti aikaa kanssani vain muuten vain. Yhteisillä hetkillämme oli aina tarkoitus. Silti tiesin ja tunsin hänen pitävän minusta ja olevan minusta ylpeä, mutta oli ihan kuin jokin olisi estänyt häntä kiintymästä minuun täysillä. Kenties hän ei ollutkaan niin naiivi kuin loppujen lopuksi.

En voinut enää palata takaisin, päätös oli jo tehty. Isäntäni muistelu oli turhaa kun minulla oli tärkeämpiäkin asioita mietittävänä. En ollut koskaan viettänyt yötä metsässä, en ollut koskaan hankkinut omaa ruokaani, enkä edes tiennyt minne minun piti mennä. Kitsunegari olisi ehkä pystynyt neuvomaan minua, mutta takaisin palaaminen oli liian riskialtista ja saattaisin tulla katumapäälle. Parasta vain jatkaa eteenpäin, kenties löydän jonkun joka osaa neuvoa minulle oikean tien.

Varmistuttuani ettei kukaan varmasti seurannut minua lähdin jolkuttamaan taas. En enää laukannut täyttä vauhtia, vaan etenin tasaisen nopeasti ravaten halki metsän. Tuntui hienolta juosta tuoksuja täynnä olevan raikkaan metsikön läpi, pehmeä sammal taikka sileä kallio käpälieni alla ja auringonvalon taittuessa harsomaisesti oksiston läpi. Kokemus oli täysin erilainen kuin hihnassa juoksu, isäntäni oli pääasiassa juoksuttanut minua pitkin tienpintareita samalla kun hän polki vieressäni pyörällä. Nyt sain itse päättää mihin kulkea, mitä nuuskia ja maistaa. Epävarmuuteni haihtui joka askeleella. Kirsuuni tarttui silloin tällöin houkuttelevia tuoksuja, joiden kaikkien merkitystä en tiennyt. Osa oli ennestään tuttuja, jäniksen ja myyrän hajua. Näitä eläimiä olin isäntäni kanssa nähnyt lenkeillä ja joskus kotipihallakin. Tiesin niiden olevan vikkeliä, enkä ikinä ollut saanut niitä kiinni hihnassa ollessani, vaikka isäntäni keskittyminen olisikin herpaantunut hetkeksi. Päätin olla seuraamatta hajuja toistaiseksi ja keskittyä löytämään jokin johtolanka, joka viesi minut Ohuun.

Koiraeläimet animoiduissa musiikkivideoissa

Tässä pieni lista löytämistäni animoiduista musiikkivideoista, joissa esiintyy koiraeläimiä merkittävässä roolissa. Yritin löytää vain artistien virallisia musiikkivideoita, mutta kaikkien virallisuudesta en ole satavarma.

 

 

ESITTÄJÄ: Dog Blood
KAPPALE: Chella Ride
VIDEON OHJAAJA: Golden Wolf
LINKKI: https://www.youtube.com/watch?v=jvUd2y2vt74

Ehdottomasti yksi vaikuttavimmista musiikkivideoista mitä olen nähnyt. Videossa on saumattomasti sekoitettu 2D ja 3D animaatiota, sekä oikeaa videokuvaa. Lopputulos on järjettömän hienoa, harkitun kaaottista ja välillä videon koirafurryt näyttävät hyvin aidoilta.

ESITTÄJÄ: Radiohead
KAPPALE: A Wolf At The Door
VIDEON OHJAAJA: Gaston Vinas
LINKKI: https://www.youtube.com/watch?v=dvBPCm25z4I

Osittain animoitu video, jonka mustavalkoiset kuvat sopivat erittäin hyvin alakuloiseen ja häiriintyneeseen musiikkiin. Videon sudet käyvät varmasti monen asian vertauskuvina ja videon kommenteissa löytyy muutama hyvä teoria.

ESITTÄJÄ: Parallels (remiksattu Cansecos -bändin kappaleesta)
KAPPALE: Raised by Wolves
VIDEON OHJAAJA/STUDIO: Kilian Eng / DW Design
LINKKI: http://vimeo.com/3944654

Kaunis, vahvasti 80-lukuvaikutteinen kappale, jonka videon animointi on vähäeleistä ja rauhallista. Animointi on hyvin yksinkertaista, mutta silti hypnoottista katsottavaa ja jollain tapaa haikeaa. Harmittavasti ainakin omalla koneellani linkkini video lagaa pahasti.

ESITTÄJÄ: Cloud Cult
KAPPALE: Running With The Wolves
VIDEON OHJAAJA: Eric Power
LINKKI: http://vimeo.com/14863143

Ihan sympaattinen animaatio, vaikka en tälläisestä animointityylistä välitäkään.

ESITTÄJÄ: Ylvis
KAPPALE: The Fox
VIDEON OHJAAJA: ?
LINKKI: https://www.youtube.com/watch?v=jofNR_WkoCE

No pitihän tämäkin mainita, vaikka taitaa olla kaikille tuttu. Varsin sujuvasti animoitu realistinen kettu pinkoo pitkin metsiä ja lopussa jopa tanssii. Itse biisistä sain nopeasti yliannostuksen.

Rocky

 

NIMI: Rocky
VUOSI: 2009
TARINA/KUVITTAJA: Martin Kellerman

 

Rocky on nuorille aikuisille suunnattu strippisarjakuva, joka keskittyy 25 vuotiaan Rockyn rappiolliseen elämään. Rocky on vastuuton, sovinistinen, laiska, lapsellinen ja itsekäs paskiainen, eli ei sitä perinteistä päähenkilöainesta, mutta tämä tekeekin hänen seuraamisestaan hauskaa. Tähän albumiin kerätyt stripit ovat vuosilta 1998-1999. Rockyä on Suomessa ilmestynyt Myrkky -lehdessä, sekä Metrossa.

 

Strippejä voi lukea yksitellen, mutta yhdessä ne muodostavat juonellisen tarinan. Tarina tosin ei juuri etene, koska Rockyn elämä polkee paikoillaan eikä hän ikinä opi virheistään. Samojen asioiden toisto voi ottaa joitain lukijoita hermoon. Tässä albumissa Rocky ehtii menettää työpaikkansa, asua pummina ystäviensä luona, käydä New Yorkissa homokaverinsa luona, sekä saada ja menettää monta tyttöystävää.

 

Rockyn huumori on hurttia ja varmasti saattaa inhottaa joitakuita ammattimaisia mielensäpahoittajia. Vaikka Rocky on täysi persenaama on häneen myös yllättävän helppo samaistua, etenkin jos on itse kaksikymppinen ja aikuisuus ei vielä ole aivan hallinnassa. Moni Rockyn kokema vastoinkäyminen on itsellenikin tuttua. Rocky itse on loistava hahmo ja tulee lukijalle nopeasti tutuksi, mutta sen sijaan Rockyn kaverien persoonat jäävät mysteereiksi. He kaikki tuntuvat olevan samanlaista massaa. Rockyn sovinistisuus ynnä muu yleinen vastenmielisyys kuitenkin varmasti karkoittaa osan lukijoista. Esimerkiksi Myrkkyä lukeva faijani inhoaa tätä sarjakuvaa. Pitää muistaa, että Rocky on vain karikatyyri, eikä heijasta tekijänsä oikeita ajatuksia (toivottavasti).

 



Kuvitus Rockyssä on mukavan selkeää ja yhtä karua ja korutonta kuin tarinakin. Laatu on tasaista ja tyylivaihteluita ei esiinny. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja eläinten kirjo on laaja. Erittäin mielelläänhän tätä lukee.

 

TÄHDET: ****

 

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 4

by Narncolie.

Luku 4.

Sätkähdin hereille. Hetkeen en nähnyt mitään aamuhämärässä, kuulin vain läheltäni epämääräistä kahinaa. Muodot pimeydessä alkoivat pikkuhiljaa hahmottua ja erotin ulkotarhan ääriviivat, sitten niiden takana olevan koiran epämääräisen tumman hahmon. Tajusin, että koira oli viereiseen häkkiin viety Kitsunegari. Olin yhä vieraan miehen kennelissä. Kauanko olin nukkunut taistelun jälkeen? Nuuhkin ilmaa, jossa tuoksui jo hieman aamukaste. Nousin ylös ja astelin lähemmäksi suuren koiran hahmoa. Hahmo liikahti ja käänsi naamansa minuun päin, säikähdin tästä hieman ja niskavillani nousivat pystyyn. "Olet hyvä taistelemaan, pikkukoira." vanha tosa sanoi matalalla äänellä, eikä vaivautunut nousemaan ylös. "Turhaa säikyt, en minä aidan läpi tule, enkä haluaisikaan." Istahdin verkkoaidan eteen, aivan vanhan koiran viereen. Koiran, jonka juuri ennen nukahtamistani olin piessyt, ja joka oli piessyt minua. Olimme hetken hiljaa katsellessamme toisiamme.

"Et ollutkaan hidas köntys, kuten isäntäni kuvaili." sanoin. Kitsunegari katsoi minua silmiin ja naurahti. "Olen eläkkeelläni lihonut hieman, myönnetään. Mutta olen silti kova vastustaja yhä. En ollut ennen hävinnyt, onnitteluni, pentu." Silmäni laajenivat, tunsin ylpeyden läikehtivän sisälläni uroksen sanojen ansiosta. Kitsunegari oli ollut vaikea vastustaja ja taistelun myötä opin kunnioittamaan vanhaa koiraa suuresti. "Mutta pentu... Onko tämä se tie, jota haluat oikeasti kulkea? Haluatko olla taistelukoira loppuelämäsi ajan?" "Miksi en haluaisi? Tätä varten minä olen syntynyt, tätä varten minä elän?" kysyin hämmentyneenä. Uros taisi olla jo vanhuudenhöppänä ja puhui pehmosia. Kitsunegari oli hetken vaiti, katsellen minua ja sitten siirtäen katseensa jonnekin kaukaisuuteen. "Minäkin synnyin tätä lajia varten. Mutta elämässä on pakko olla muutakin. Olen ollut taistelukoirana vuosia ja jossain vaiheessa vain aloin miettiä onko missään mitään mieltä, miksi taistelin tuntemattomia koiria vastaan otteluista toiseen." Karvani alkoivat nousta jälleen pystyyn, jokin uroksen puheessa hermostutti minua. Tätä varten minun sukuni oli syntynyt, tätä varten minä olin kauan harjoitellut. Tätä varten pieksin veljeni. Tämä tuntui hyvältä, joltain aidolta ja konkreettiselta. "Onko vanhuus pehmittänyt sinua? Vai oletko suuren kokosi alla pelkkä ajokoira ja tappio sai sinut näyttämään todelliset karvasi?" Kävelin aitauksen kaukaisimpaan nurkkaan ennen kuin uros ehti vastata sähähdykseeni. Kaduin heti äkkipikaisuuttani, mutta puoliksi nolostuneisuuden ja puoliksi itsepäisyyden vuoksi en kävellyt takaisin.

Makasin aitauksen tomussa ja katselin aamutaivasta, kuinka se hiljalleen muuttui valoisammaksi ja ulkoa alkoi kuulua linnunlaulua. Mietin missä omistajani oli ja kauanko lojuisin vieraassa paikassa tuon koiravanhuksen kanssa. Ei olisi pitänyt ärähtää hänelle, en ollut puhunut toisen koiran kanssa kuukausiin. Ei hänestä mitään uhkaakaan voi olla, olinhan jo kerran päihittänyt hänet ja välissämme oli kalterit. Jostain syystä hänen sanansa olivat raivostuttaneet minua, yritin pohtia miksi. Taistelut olivat elämäntyöni, tarkoitukseni. Olin suvustani ylpeä, niin oli isäntänikin, joka jaksoi ylistää minua kenelle tahansa kuuntelevalle. Mutta jos taistelut olivat tarkoitukseni, mikä oli taisteluiden tarkoitus? Nuuhkin maata, josta saattoi erottaa yhä entisen asukin etäisen hajun. Nousin ylös ja astelin aitauksessani edestakaisin maata nuuhkien.

"Tule jo tänne pikkukoira ja lopeta tuo ympyrässä kävely" Kitsunegari urahti aitauksestaan. Olin jo lauhtunut ja vähän nolostunut aikaisemmasta purkauksestani, joten kävelin hänen eteensä vaiti. "Huomaan, että olet kovin ylpeä koira. Siinä ei ole mitään pahaa. Pidät kiinni arvoistasi, mutta et ole nuoruutesi vuoksi vielä päässyt kyseenalaistamaan niitä. Sanohan, oliko eilinen hyvä ottelu?" Makasimme päät koholla toisiamme katsellen. Uros vaikutti yhtäkkiä hyvin kokeneelta ja viisaalta, vaikka en ymmärtänytkään mitä hän ajoi tällä kaikella takaa. "Olit kova vastustaja, mutta voitin sinut." "Niin voitit, mutta et olisi voittanut jos en olisi päästänyt niskastasi irti. Sain melkein heti ottelun alussa otteen niskastasi, olisin voinut murtaakin sen. Olen kuitenkin tunteellinen vanha hölmö, eikä tapanani ole vahingoittaa narttuja."

Uros käänsi päänsä katsomaan jonnekin kauas ja seurasin hänen katsettaan. Aitaukseni ulkopuolella oli käytävä, jonka vastakkaisella puolella oli toinen rivistö ulkotarhoja. Nämä tarhat olivat tyhjillään, yhtä lukuun ottamatta. En ollut ennen huomannut, että vieraassa kennelissä oli kolmaskin koira. "Tuo on Kabuki. Häntä vastaan sinä ottelet ylihuomenna. Jos jo minä olin sinulle vaikea voitto, Kabuki on vielä vaikeampi. Jos saan olla rehellinen, en usko sinulla olevan mahdollisuuksia häntä vastaan." Yritin saada koiran ulkonäöstä selkoa nousematta paikoiltani. Kabuki oli kuitenkin selkä meihin päin. "Kabuki on minua pari vuotta nuorempi, vasta vähän aikaa sitten eläkkeelle siirtynyt. Hän menestyi erittäin hyvin koirataisteluissa, eikä ole yhtä lempeäsydäminen kuin minä. Hän tuskin antaa sinulle armoa, jos jäät alakynteen." "Miksi kerrot tämän kaiken minulle, mehän olemme vihollisia?" kysyin epävarmasti. "Voi pentu, en minä ole sinun vihollisesi vaikka me taistelimme eilen. Koirataistelut ovat ihmisten huvia, ei koirien tarvitse olla vihollisia sitä varten. Etkö huomaa kuinka puhumme nytkin rauhallisesti, enkä minä ainakaan halua repiä kurkkuasi?" Kitsunegari venytteli laiskasti raajojaan ja rojahti kyljelleen tomun pöllähtäessä ilmaan. Niin hämmentävää kuin se olikin hän oli oikeassa, en kokenut minkäänlaista katkeruutta häntä kohtaan, vaikka juuri eilen taistelimme rajusti. Mietin miksi oikeastaan olin halunnut taistella häntä vastaan, enhän tunne Kitsunegaria ollenkaan.

Uros oli oikeassa eilisen ottelun suhteen, vaikka sen myöntäminen itselleni oli vaikeaa. Olin voittanut hänet vain hyvällä onnella, eikä otteluni Demonia vastaan ollut kovinkaan vaikuttava sekään. Isäntäni kuvaus tosa-koirista oli selvästi vääristelty, sillä kohtaamani koira oli vanhuudestaan huolimatta ollut tarpeeksi ketterä, vahva ja nopea. Hän oli hetkessä saanut minusta pitävän otteen ja retuuttanut minua kuin purulelua. Olisin pulassa, jos Kabuki olisi Kitsunegaria vielä taidokkaampi ja nuorempi. "En vieläkään ymmärrä, miksi kerrot tämän kaiken minulle." "Minä olen jo vanha, mutta sinä olet vasta pentu ja pidän sisukkuudestasi. Olisi sääli, että elämäsi olisi vain tälläistä aitauksessa lojumista ja tarkoituksetonta taistelua. Elämäni on jo pian ohi, olen vanha. Mutta sinulla on vielä ties kuinka monta elinvuotta jäljellä. Voit valita toisen tien vielä elämällesi." Vanha koira katsoi silmiini, ihan kuin lävitseni ja hänen katseensa ja sanansa saivat vilunväreen kulkemaan kehoni läpi. Olisiko minusta muuhun kuin taisteluihin, mitä muuta elämällä voisi olla minulle tarjottavana? Olisiko uuden tien valitseminen pelkuruutta ja oman verenperinnön pettämistä? Katsoin taas Kabukin selkää, joka kohoili hiljakseen koiran hengittäessä unissaan. En halunnut kuolla.

 Käänsin katseeni taas Kitsunegariin, mutten keksinyt mitään sanottavaa. Onneksi hän jatkoi taas keskustelua, jotta välttäisimme kiusallisen hiljaisuuden. "Vähän yli viikko sitten täällä kävi koiria kun isäntäni oli nukkumassa... villikoiria. He olivat jostain kuulleet tässä kennelissä olevan taistelukoiria ja halusivat meidän liittyvän heidän joukkoonsa. En ollut koskaan nähnyt samanlaista tunteenpaloa, samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin noista koirista huokui. He olivat valmiita kuolemaan ja juoksemaan maailman ääriin tavoitteensa vuoksi. Heidän elämällään oli tarkoitus, mikä minun elämältäni oli jäänyt uupumaan." Vanhan koiran silmissä välähti valonpilke. Hän tarkoitti joka sanaansa, mutten osannut kuvitellakaan millaiset villikoirat pystyisivät tekemään noin suuren vaikutuksen voimakkaaseen taistelukoiraan. "Miksi et lähtenyt heidän mukaansa?" "Minulle on jo myöhäistä opetella uusia asioita, olen liian vanha ja tottunut turvalliseen elämääni. Olisin vain ollut heidän tiellään. He olivat nuoria uroksia Ohusta. He keräsivät sotilaita suureen taisteluun Ohun valloittanutta karhua vastaan. Sinä olet soturisielu, olisi sääli jos lahjasi menisivät hukkaan koirataisteluissa kun voisit olla yksi noista sotureista, jotka puolustavat omaa maataan ja tulevaisuuttaan. Haluatko kuolla huomenna Kabukin hampaisiin, vai kokeilla kuolla jonkin suuremman asian puolesta?" Tunsin kylmien väristysten kulkevan selkääni pitkin. Kitsunegari oli tosissaan, hän oli nähnyt nämä upeat soturit ja vaikuttunut ikiajoiksi heistä. Halusin ehdottomasti tavata heidät. "Jos haluat elää edes hiukan pidempään ja elämän, jonka herra voit itse olla ja jolla on jotain merkitystä, lähde Ohuun. Aitaus, jossa olet on ollut tyhjillään kauan, koska aitauksessa on kohta, joka on rispaantunut ajan saatossa. Olet tarpeeksi pieni puskemaan siitä läpi." Katsoin taakseni ja huomasin aitauksessa pahasti ruostuneen kohdan, joka oli osittain rikkoontunut. Houkutus oli liian suuri. Vilkaisin viimeisen kerran Kitsunegaria. "Kiitos, vanhus. Käyn katsomassa millainen Ohu on." (JATKUU)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 3

by Nagi.

Luku 3.

Naapurikaupungissa järjestettiin säännöllisesti kevyen sarjan koirataisteluturnauksia. Isäntäni oli jo jonkin aikaa yrittänyt maanitella turnauksen järjestäjää ottamaan myös minut mukaan otteluihin. Turnauksen järjestäjä oli epäileväinen, eikä uskonut minulla olevan mahdollisuuksia pärjätä tosa-koiria vastaan. Narttuja myös harvemmin kilpailutettiin. Japanilaiset ovat perinteitä vaalivaa kansaa ja hän pelkäsi yleisön protestoivan, mikäli kehään tuotaisiin länsimaalainen koira. Hän myös pelkäsi ettei yleisö saisi rahoilleen vastinetta jos häviöni olisi heti alussa selvä. Makasin ulkotarhassani ja kuuntelin tarkkaavaisesti avoimesta ikkunasta kantautuvaa puhelinkeskustelua.

Isäntäni oli kuitenkin hyvin sinnikäs ja taivutteli järjestäjän itse todistamaan kykyni. Tähän mies suostui. Hän lupasi antaa minun osallistua turnaukseen, mikäli päihittäisin hänen kaksi eläkkeellä olevaa tosaa. Otteluiden välillä olisi pari päivää toipumisaikaa, mikäli pystyisin päihittämään ensimmäistäkään koiravanhuksista.

Isäntäni harjoitti minua normaaliin tapaan, sillä hän ei uskaltanut yhtäkkiä koventaa harjoituksiani tai muuttaa ruokavaliotani. Ensimmäinen ottelu tapahtuisi jo parin viikon kuluttua, joten hän pelkäsi ettei kehoni ehtisi tottua muutoksiin ja häviäisin ottelun sen vuoksi. Mitä lähemmäksi ottelun päivämäärä tuli, sitä hermostuneemmaksi isäntäni muuttui. Ulkotarhastani pystyin seuraamaan ikkunan läpi kuinka hän käveli hermostuneen oloisesti edestakaisin puhelimen luuri kädessä. Hän oli panostanut niin paljon minuun, ensin valitsemalla parhaimmat vanhemmat uuden pentueen vanhemmiksi, sitten keskittynyt vain lupaavimman pennun treenaamiseen. Kaikki olisi kuitenkin mennyt hukkaan mikäli en voittaisi näitä kahta koiraa. En ollut koskaan edes nähnyt tosaa, vain kuullut miesten puhuvan niistä. Isäntäni kuvaus tosasta oli suuri, mutta hidas ja ei kovinkaan kestävä koira. Tämä kuvaus ei kuulostanut kovinkaan huolestuttavalta, mutta silti isäntäni oli selvästi hermostunut. Puhelinsoittojen jälkeen hän joskus tuli tapaamaan minua ja pystyin haistamaan epävarmuuden hänen normaalin tuoksun seasta, haju meinasi saada minut itsenikin hermostumaan, mutta työnsin tunteen sivuun. Näkisin kyllä lopulta paikan päällä millainen tosa on.

Ottelupäiväni isäntä lastasi minut häkissä autoonsa ja aloitti noin tunnin pituisen ajomatkan. Ottelupaikka oli turnauksen järjestäjän takapihalla. Mies oli pihalla odottamassa, tosa-koira hihnassa, sekä muutama muu mies oli myös tullut paikalle katsojiksi. Isäntä haki minut autosta ja vei minut hihnassa lähemmäksi joukkoa. Rennosti läähättänyt tosa terästäytyi minut nähdessään, hän asteli levottomasti paikallaan ja katsoi vuoroin minua, vuoroin isäntäänsä. Hän oli kokonaan tummanruskea, lähes musta uros, jonka naamassa oli paljon harmaantuneita karvoja. Hän oli itseäni selvästi korkeampi ja raskastekoisempi, mutta myös hyvin atleettinen. Isäntäni kuvaus ylisuuresta, kömpelöstä koirasta ei selvästikään ollut täysin totta. Lähestyessämme joukkoa tunsin kuinka kehoni alkoi jännittyä ja niskakarvani nousta koholle. Aavistin jo, että edessä olisi taistelu. Ajatus sai värähdyksen kulkemaan kehoni läpi. Muistot taisteluista Demonia vastaan palasivat mieleeni ja halusin taistella uudelleen, vaikka tosan vaikuttava olemus myös hermostutti minua. Halusin taistella tuota koiraa vastaan, vaikken edes tuntenut häntä. Pysähdyimme muutaman metrin päähän ja miehet alkoivat keskustella.

"Tämä on Kitsunegari, se on jo 11-vuotias, mutta ei päästä koiraasi helpolla. En ota vastuuta mikäli koirallesi käy hullusti." ottelun järjestäjä sanoi, mittaillessaan minua katseellaan. Kitsunegari veti itseään mahdollisimman lähelle minua, hänen koko keho oli jännityksestä jäykkänä. Koira nuuhki kovaäänisesti ilmaa, yrittäen saada minusta selvää. Hän oli varsin pelottava näky iästään huolimatta, mutta sisälläni kasvava kiihko alkoi syrjäyttää epävarmuuttani, esti minua pelkäämästä. Vanhan koiran esimerkkiä seuraten nojasin myös eteenpäin, niin paljon kuin isäntäni ote salli. Vieras mies katseli minua huvittuneena kun suuren koiran tempoli edessäni ei saanut minua perääntymään. "Pieni se on, mutta sisua tuntuu löytyvän. No niin, pistetäänkö show käyntiin että päästään pian syömään?"

Muut miehet asettuivat seisomaan meidän ympärillemme, muodostaen löyhän kehän. Kuten taistelussani Demonia vastaan myös nyt isäntämme eivät heti päästäneet meitä hyökkäämään, vaan pitelivät meistä kiinni jonkin aikaa, antaen taisteluvietin kyteä sisällämme ja saamaan meidät sekaisin kiihkosta. Viimein pantojen nyörit aukesivat ja olin hetkessä tumman koiran kimpussa. Purin koiraa rintaan ja paksusta nahasta huolimatta hampaani saivat hänen verensä vuotamaan. Kitsunegari ei osoittanut mitään merkkiä kivusta. Äänettömästi ja rauhallisesti hän hamuili hyvän otteen päästäni, tarttui siihen ja alkoi kiskoa minua irti. Tunsin ensimmäistä kertaa tosa-koiran voiman kun hän heilautti minut irti ja paiskasi maahan kuin räsynuken. Vingahdin pyörähtäessäni tomun seassa. Yritin nousta ylös, mutta tosa oli hetkessä kiinni niskassani. Sen leuat puristivat lujaa ja koira nojautui eteenpäin levittäen painonsa niskaani vasten, estäen minua nousemasta ylös. Murisin raivoissani ja tempoilin paljon painavamman koiran alla turhaan, olin visusti maassa, enkä millään pystynyt purra vastustajaani. Tunsin kuinka tosan kuola sekoittui hitaasti valuvaan vereeni ja tippui ällöttävästi pitkin kaulaani. "Luovuta pikkukoira, pelkkä tahto ei riitä tässä lajissa. Voisin varmasti murskata niskasi nyt, mutta en halua tappaa narttua." Jatkoin pyristelyäni uroksen mutinasta huolimatta. "Olet vasta penikka, sääli." Uros alkoi ravistella minua suussaan ja kipu sai minut vinkumaan surkeasti. Ravistelun jälkeen uros painoi minua taas maahan. Sitten taas ravisteli hiukan. Tätä tuntui jatkuvan pieni ikuisuus, eikä tempoiluni auttanut ollenkaan tosan rautaisessa otteessa. Oliko tämä muka isäntäni kuvailema ylikasvanut köntys, jonka minun olisi pitänyt päihittää? Kuinka voisin voittaa ottelun, jos en pääse edes ylös? Pyristelemällä tosan otteessa väsytin vain itseäni, kun jalkani haroivat maata turhaan Kitsunegarin otteen lipeämättä niskastani.

by Vzion.

Pyristelyistäni oli tullut väsyneitä ja tosa oli painanut minut täysin maahan, en enää saanut otettua tukevaa jalansijaa. Miehet ympärillämme pudistelivat päitään. "Sanoinhan, ettei tästä tule mitään. Olisit kuunnellut. Eikö voitaisi jo lopettaa tämä turha tappelu?" järjestäjä kysyi isännältäni. Minua noin kymmenen minuuttia armotta retuuttanut Kitsunegari päästi viimein irti niskastani ja nosti päänsä kuunnellakseen isäntänsä ääntä. Makasin maassa ja huohotin, katselin kuinka Kitsunegari tuijotti isäntäänsä kieli roikkuen, keho täysin rentona, luullen olevani jo voitettu. Näky sytytti kipinän uudelleen väsyneeseen ruumiiseeni. Kierähdin pois koiran alta ja silmänräpäyksessä tartuin tosaa kurkusta kiinni ennen kuin hämmästynyt koira ehti kääntää päätään. Purin samaan paikkaan kuin aiemmin ja tunsin jälleen lämpimän veren valuvan pitkin kuonoani. Yllättynyt Kitsunegari alkoi nauraa. "Helvetti, narttu. Vieläkö jaksat? Kuinka paljon sinua pitää piestä jotta luovuttaisit?" Hän koetti tyrkkiä minua pois etujaloillaan, mutta otteeni ei irronnut. Minulla ei ollut enää varaa päästää uroksen kurkusta irti, voisin voittaa vain jos uros ei enää pystyisi painamaan minua maahan.

Kului viisi minuuttia, jonka aikana vain pitelin Kitsunegarin kurkusta kiinni. Hänen etujalkojensa kynnet raapivat kehoani kipeästi, välillä hän taas koitti nojata etujaloillaan minua pois kimpustaan, mutta en voinut päästää irti. Kynnet olivat paljon pienempi paha kuin uroksen voimakkaat leuat, jotka eivät nyt saaneet otetta minusta. Uros yritti painua maahan ja ravistella minua irti, mutta pidin jääräpäisesti kiinni hänen kurkustaan. Uroksen hengitys alkoi hinkua. Olin saanut uutta energiaa taisteluun, nyt hän oli vuorollaan väsymässä. Ottelua oli kestänyt nyt noin 20 minuuttia ja raskaampi koiravanhus oli jo selvästi hengästynyt. Hengästyksen mukana hiipi katala kuolemanpelko ja uroksen tempoiluyrityksistä tuli epätoivoisempia, jolloin hän kulutti vain lisää energiaa täysin turhaan. Roikuin yhä hänen kurkussaan ja nyt aloin nojata eteenpäin, jolloin Kitsunegarin oli pakko istuutua. Pienemmästä koostani huolimatta uros oli liian uupunut taistelemaan painoani vastaan. Nojasin lisää ja otin askelia eteenpäin, pakottaen koiraa makaamaan. Kitsunegari yritti hangoitella vastaan, mutta puolen tunnin kohdalla hän viimein rojahti makuulle velttona.

Isäntäni ryntäsi luokseni ja tarttui pannastani kiinni. Päästin koirasta irti, joka jäi maahan makaamaan katsomaan minua silmät puoliksi ummessa. Hänenkin isäntänsä tuli katsomaan koiransa vointia, jolloin tosa nousi hitaasti ylös läähättäen. Miehet olivat kaikki ällistyneen oloisia ottelun saamasta käänteestä. Ottelun järjestäjä viimein aloitti keskustelun "Jos pikkukoirasi voittaa vielä toisen koirani, niin voitte minun puolesta osallistua turnaukseen. Täytyy myöntää, että koirassasi on ainesta, mutta tiukille meni. Katsotaan vielä mitä seuraavalla kerralla tapahtuu." Kitsunegari ja minut vietiin kumpikin erillisiin ulkotarhoihin, missä isäntäni puhdisti ja sitoi haavani. Kehoni tärisi taistelun jälkeen, mutta isännän kehut ja silitykset rauhoittivat pian minut ja uupumus sai minut pian nukahtamaan vieraasta paikasta huolimatta. (JATKUU)

Three Wolves Mountain

NIMI: Three Wolves Mountain
VUOSI: 2003
TARINA/KUVITTAJA: Bohra Naono

Tämä yksiosainen yaoi-manga oli yllättävän hyvä ja virkistävä tapaus. Minulla oli melko matalat odotukset tämän mangan suhteen, sillä yksiosaiset yaoit harvoin ovat suurella vaivalla tehtyjä ja perustuvat paljolti samoihin kliseisiin. Three Wolves Mountainissa kuitenkin oli mukava piirrosjälki, oikeasti hauskaa huumoria ripoteltu sinne tänne, yliluonnolliset elementit eivät tuntuneet vain päälleliimatuilta ja päähahmot eivät tippuneet ihan perinteisiin poikarakkausmangojen roolijakoihin.

Tarina kertoo kahdesta ihmissusiveljestä, jotka on karkoitettu synnyinreviiriltään. Isoveli Taroulla ei ole ihmismuotoa, vaan elää suurimmaksi osaksi suden muodossa. Pikkuveli Jiro taas ei kykene muuttumaan ihmissusimuotoon, hänellä on vain suden korvat ja häntä, sekä kyky parantaa haavoja nuolemalla. Nälkäiset ja kodittomat veljekset tapaavat yöllä Kaya Susugin, joka toimii hautausmaan vartijana sekä viereisen kahvilan omistajana. Susugi on hyvin etäinen ja kylmäkiskoinen mies, joka antaa suostuttelun jälkeen veljeksille luvan asua luonaan mikäli he maksavat takaisin työskentelemällä hänelle.

Yli-innokas ja pentumainen Jiro tietenkin ihastuu miehekkääseen Susugiin ja kiima-ajan tullessa lähes väkisin saa Susugin harrastamaan seksiä kanssaan. Susugi on kuitenkin elänyt kauan yksin omien menneisyyden demoniensa kanssa, eikä osaa suhtautua Jiroon vakavasti. Tähän mennessä hahmot ovat olleet melko kliseisiä, Jiro on tyypillinen yaoi-mangojen alistuva, nuorempi uke ja Susugi dominantti seme. Kuitenkin on ihan hauskaa, että tällä kertaa ihmissusi onkin suhteen alistuva ja epävarma osapuoli. Usugi taas ei ole vain tylsä kylmä kala, vaan hänen menneisyytensä aiheuttamat traumat ovat ymmärrettäviä ja uskottavia. Tarinan edetessä tämäkin kylmäkiskoisuus alkaa luonnollisen tuntuisesti kadota, kuitenkin ilman, että hahmon persoonassa tapahtuisi epäuskottava täyskäännös. Hahmoilla on ilmeisesti noin 10 vuoden ikäero, mistä totta kai manga saa heti plussaa. Älkää arvostelko fetissejäni.

Seksikohtaukset mangassa olivat mukavan realistisia, enkä havainnut mitään silmille pomppivaa tunnelmanlatistajaa kuten anatomiapieruja. Loppupuolella nauratti kohtaus, jossa yleensä alistuva Jiro haluaakin kerrankin panna Susugia perseeseen (näin kauniisti sanottuna), eikä kauhistunut Susugi haluaisi suostua siihen.

Onneksi manga ei keskity vain Jiroon ja Susugiin, vaan mukaan tulee myös hyviä sivujuonia. Susugin mustasukkainen kuollut isoveli kummittelee, Jiron ja Taroun vanhemmat haluavatkin veljekset takaisin asumaan reviirilleen ja loppupuolella Susugin luo muuttaa myös omituisesti käyttäytyvä Aki, joka on ihmissusiveljesten etäinen sukulainen.

Kuvitus on omasta mielestäni todella hienoa. Ehdin jo pelätä, että kannen susi olisi itse sarjakuvasivuilla piirretty huolimattomasti, mutta Tarou onkin komean näköinen hukka koko kirjan ajan - muutamia chibikuvia lukuun ottamatta. Liian monesti eri mangoissa keskitytään vain ihmisten nätiksi saamiseen ja eläimet piirretään vain hutaistuina chibeinä, onneksi tällä kertaa niin ei ole käynyt. Naonon tyylissä ei ole oikeastaan mitään mikä häiritsee minua, eikä tarinassakaan ollut mitään kohtaa, joka olisi saanut minut pyörittämään silmiäni. Etenkin Susugi on mies makuuni, todella komea äijä ja paljastuu luonteenkin puolesta hyväksi tyypiksi.

Kirjan lopussa olisin toivonut tarinan jatkuvan, vaikka se saikin ihan hyvän lopun. Tykästyin paljon päähahmoihin ja sivuhahmotkin vaikuttivat kiinnostavilta, enkä löydä oikeastaan mitään suurta moitetta mangasta. Yksittäisenä annoksena erittäin toimiva, jos tulee himo lukea miehisestä rakkaudesta.

TÄHDET: ****

Hopeanuoli (manga, susiosa)

NIMI: Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin)
VUOSI: 1983 - 1987
TARINA/KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Susisaagaa ei Hopeanuoli -animessa ollut, joten monen vuoden ajan se pysyi suomalaisille faneille myyttisenä ja tuntemattomana osa-alueena sarjassa. Saagaa pääsi katselemaan netissä vain Kipsun Hopsusivuilta, jonne ylläpitäjä oli viitsinyt skannata kiitettävän paljon taistelukohtauksia. Tuohon aikaan tilatut mangat olivat myös hintavia, eikä niistäkään ollut muuta kuin silmäniloa mikäli ei japania osannut lukea. Susisaagassa on uusia hahmoja roppakaupalla, juoni on monimutkainen ja kaikki tuntuvat tappelevan kaikkia vastaan, joten suomalaisille faneille saagan tarkka juoni oli kauan aikaa täysi mysteeri. Kun Hopeanuoli viimein julkaistiin Suomessa mangana moni lukija varmasti odotti juuri susisaagan lukemista enemmän kuin Akakabuto -saagaa, itse ainakin olisin suoraan halunnut rynniä lukemaan tuota mystistä, täysin tuntematonta tarinaa. Saaga alkaa osassa 14 ja jatkuu osaan 18 asti.

Sudet astuvat kuvioihin pian Akakabuton kukistuttua. Koirat ovat ehtineet elellä Ohussa rauhassa vain hetken, suurimman osan sotilaista lähtien takaisin synnyinsijoilleen. Japanin sudet ovat virallisesti kuolleet sukupuuttoon satoja vuosia sitten, mutta käykin ilmi, että jäljelle jääneet sudet olivatkin muuttaneet maanalaiseen luolastoon turvaan. Nämä sudet osaavat kaikenlaisia erikoisliikkeitä ja he kuulevat, että Ohun laumassa on Zetsu Tenrou Battoga -liikkeen hallitseva koira, vaikka erikoisliikkeen pitäisi olla vain susien osaama. Sudet lähtevät etsimään tätä mysteeristä koiraa, tappaen etsintäretkellään mukavan määrän Ohun sotilaita.

Ginin löytänyt susijoukko kaappaa Crossin ja hänen pentunsa, jolloin Ginin pienen joukkonsa kanssa on pakko osallistua susien suunnitelmiin. Sudet ovat jakaantuneet kahteen laumaan, Crossin kaapanneet sudet kuuluvat Susien Monarkiaan ja heitä vastaan sotivat pahat sudet kuuluvat Mustien Susien Imperiumiin. Ginille kerrotaan hänessä olevan varmasti suden verta, jonka vuoksi hänen pitäisi liittyä Susien Monarkiaan ja taistella maanalaisen valtakunnan anastanutta Imperiumin sotajoukkoa vastaan. Susien ennustuksen mukaan Gin on yksi legendaarisista kahdeksasta koirasoturista, joiden tehtävä olisi tuhota pahat Imperiumin sudet, sekä myös tuhota ihmiskunta.

Susisaaga on erittäin sekavaa luettavaa. Susihahmoja on paljon, eikä heidän motiivinsa ole tarpeeksi selkeitä ja välillä menin sekaisin kuka kukin olikaan. Osa hahmoista on hyvin samankaltaisia ulkonäöiltään ja hahmoja on yksinkertaisesti niin paljon, ettei yhdellä lukukerralla ehdi pitää kaikista lukua. Susien ulkonäöt ovat hämmentäviä, sillä moni heistä ei edes etäisesti näytä susilta. Mukana on tiikeriraitaisia susia, ylipitkäkarvaisia susia, pinkkihiuksisia susia, täplikkäitä susia... Ne, jotka onnistuvatkin näyttämään susilta eivät kuitenkaan näytä juuri näiltä Japanissa eläneiltä lajeilta, jotka olivat selvästi vaatimattomamman kokoisia kuin tässä mangassa.

Miksi osalla susista on myös englanninkieliset nimet? Ymmärrän sen koirilla, koska ne ovat saaneet nimensä ihmisiltä tai sitten kuulleet ihmisiltä näitä vieraskielisiä sanoja, mutta miksi susi nimeäisi pentunsa vaikka Black Wolfiksi/Purple Wolfiksi/Thunder Wolfiksi? Susisaagassa on useampi susi, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti sutta. Tämä aina niin häiritsee minua! Eihän Pohjois-Amerikan intiaanikaan nimeä lastaan Vihaiseksi Ihmiseksi. Sudet ovat piilotelleet maan alla vuosisatoja, joten miten he edes osaavat nimetä toisiaan a) englanniksi ja myös b) lajien nimillä, joita he eivät ole koskaan nähneet? Miten nämä eristyksissä eläneet sudet ovat osanneet nimetä pentujaan nimillä Mountain Bison, Bobcat ja White Tiger?

Aikaisemmassa Akakabuto -saagassa ei fantasiaelementtejä tainnut olla mukana ollenkaan, mutta yhtäkkiä susisaaga onkin niitä täynnä. Sudet osaavat erilaisia taikoja, Gin joukkoineen kuuluu ennustuksen mystisiin valittuihin sotureihin, mukana on jopa lohikäärme. Ero edelliseen, hyvin väkivaltaiseen mutta melko realistiseen saagaan on liian huomattava, eikä ole ihme ettei susisaaga saanut suosiota osakseen.

Susisaaga herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Sudet tuntuvat halveksivan koiria, mutta osa susista ei ilmeisesti edes ole susia, ainakaan kokonaan. White Tiger sanoo Akamelle olevansa kishukoirien jälkeläinen. Mukonga taas kertoo olevansa alunperin kotoisin Kiinasta, mutta missään välissä ei selvennetä miksi ja milloin hän on tullut Japaniin ja miksi tämä kiinalaisuus edes mainitaan. Moni on ollut myös hämmentynyt siitä, että Ginissä sanotaan olevan suden verta ja kuinka myös Benistä, Akamesta ja Kurotorasta tulee omia erikoisliikkeitä osaavia koirasotureita. Ginin roduksi on alusta asti ilmoitettu akita, mutta en koe mitenkään korkealentoisena ajatusta, että hänen suvussaan olisi viimeaikaista suden verta joukossa. Gin kun takapajulassa asuvana työkoirana tuskin oli mihinkään kennelliittoon rekisteröity koira ja ainakin länsisiperianlaikaa risteytetään monesti suden kanssa. Tämä sama pätenee myös Kurotoraan ja Akameen, jotka kumpikin kuuluvat alkukantaisiin metsästysrotuihin. Mutta Ben menee käsitykseni yli, tanskandoggissa ei todellakaan voi olla tuoretta suden verta mukana. Mutta toisaalta, koirahan on samaa lajia suden kanssa, vain suden kesytetty versio. Mene ja tiedä, miten Takahashi nyt on ajatellut tämän toimivan.

Sekavuudestaan huolimatta susisaaga on hyvin mukavaa purkkaviihdettä. Tarina menee jo lähinnä Dragon Ballia muistuttavaksi jatkuvaksi tappeluksi, jossa jokainen hahmo tappelee vuorollaan omaa vastustajaansa vastaan mitä erilaisimmilla erikoisiskuilla. Nämä iskut ovat mielenkiintoisia ja nostan hattua Takahashin kekseliäisyydelle. Taistelut tapahtuvat mukavan vaihtelevissa maastoissa ja muutenkin näissä taisteluissa on käytetty paljon mielikuvitusta, jolloin loputtomiltakin tuntuvia taisteluita jaksaa lukea. Mutta liika on kuitenkin liikaa. Tarina rynnii niin kovaa eteenpäin ettei vastustajan kaikkien koirasotureiden taisteluita ja liikkeitä ehditä edes nähdä!

Koin omituiseksi sen, että mangassa käytetään nimitystä koirasoturi, vaikka näiden sotureiden pitäisi ilmeisesti olla susia. Ilmeisesti alunperin sana oli ollut koiraeläinsoturi, joka on käännetty väärin? Petyin myös siihen kuinka aluksi luulin hyvien koirasotureiden koostuvan täysin Ohun porukasta, olihan nimi harhaanjohtava. Jännäilin, että keistä kaikista tulisi legendaarisia sotureita Ginin, Benin, Akamen ja Kurotoran rinnalle. Ehdin jo veikata, että loput olisivat John, Moss, Musashi ja ehkä Kisaragi. Voitte kommenteissa kertoa mitä itse veikkaisitte, mikäli koirasoturit olisivat kaikki olleet koiria.

Saagan loppua kohden tahti vaan kiihtyy entisestään, ilmeisesti koska saaga ei osoittautunutkaan suosituksi, jolloin Takahashi sai käskyn saattaa tarina nopeasti loppuun. Tämä johtaa myös siihen, että Takahashi tekee pieniä mokia siellä täällä, vaikka itse kuvitus on itsessään moitteettoman näköistä. Black Snake menettää torahampaansa taistelussa Giniä vastaan, mutta jo saman luvun aikana muutaman sivun päästä hänen torahampaansa ovat mystisesti kasvaneet takaisin ja hän ei enää vuoda verta! Melko laimeana pidin sitä, kuinka Imperiumin sotajoukkoja vastaan lopussa pärjäävät Ohun tavalliset rivisotilaatkin, vaikka alussa susienhan piti olla niin ylivertaisia.

Susisaaga aiheuttaa minussa paljon ristiriitaisia ajatuksia, mutta loppujen lopuksi myönnän pitäväni tästä saagasta. Se on rehellisesti sanottuna roskaa, mutta viihdyttävää roskaa.

TÄHDET: ***