torstai 15. toukokuuta 2014

Luonto ja luut

Olen ollut kaksi viikkoa nyt työharjoittelussa ala-asteella ja harjoittelu päättyy huomenna. Työ on ollut mielestäni mukavaa, pääasiassa opettajan ja oppilaiden auttamista tuntien aikana. Välillä olen saanut pitää luokkaa kurissa ja opettaa vähän yksinkin, mikä on ollut jännää. Nyt mukavana loppuhuipennuksena sain tuoda viimeisinä harjoittelupäivinäni joitain täytettyjä elukoitani, kallojani ja sun muita kouluun. Tätä olen odottanut hirveän paljon, rakastan luontoa ja eläimiä ja etenkin niistä puhumista, sitten vielä kun sen yhdistää jotenkin taiteeseen niin *aah* täydellistä.

Olen harjoittelun aikana ollut koko ajan saman luokan kanssa ja tarkoitus oli piirtää näitä tuomiani eläimiä kuvistunnilla, mutta tänään kävikin niin että jouduin esittelemään eläimiä kolmelle eri luokalle. Tämä ei tietenkään haitannut ja oli kivaa nähdä lasten reaktioita kuolleisiin eläimiin. Opettajatkin selvästi pitivät vaihtelusta ja halusivat muiden luokkien myös kuulevan eläinten esittelyt. Valitettavasti harjoitteluni loppuu huomenna, mutta jätän tavarat koululle lainaan niin kauaksi aikaa kuin he haluavat pitää niitä. Harmittavasti pystyin tuomaan vain kevyimpiä elukoitani, kun en omista autoa tai edes pyörää tällä hetkellä.

Toin myös mukaan luontoaiheiset korttipakat jotka on arvosteltu blogissa aiemmin.
Lasten reaktiot olivat paljolti sitä mitä odotinkin. Ensimmäinen luokka jolle esittelin tavaroita oli kutosluokka ja lapset olivat aluksi hyvin varautuneita eläinten suhteen, moni sanoi ääneen "hyi ällöö". Lopulta uteliaisuus voitti suurella osalla ja suurin osa koski eläimiä, muutama oikein ihastui eläimiin ja ne olivat heidän mielestään söpöjä. Tämä vastaanotto vähän laski mielialaani, mutta onneksi seuraavana vuorossa oli niin sanotusti oma kolmosluokkani jonka reaktio oli heti aivan erilainen. Ovelta kuului heti kuorossa "Wauuu!" ja kaikki pennut olivat innoissaan koskettelemassa tavaroita ja kyselivät eläimistä kysymyksiä. Tämän jälkeen heitä seurasi rinnakkaisluokka jonka reaktiot olivat samat, positiiviset ja innokkaat. Arvelinkin, että vanhemmat lapset olisivat jo ehdollistuneet ajattelemaan kuolleita asioita ällöinä ja pelottavina. Nuoremmilta tälläinen turha varovaisuus puuttui ja tilalla oli terve uteliaisuus.

Minua harmittaakin kuinka kaukana luonto on monien nykyihmisten arjesta. Lasten pitäisi tottua luontoon, eläimiin ja kuolemaan jo pienestä pitäen, sillä nämä asiat ovat kiehtovia, normaaleja ja väistämättömiä. Lapsesta asti olen kävellyt metsissä ja tonkinut ötököitä mullasta, yksi rakkaimmista esineistäni on variksen jaloista tehty koru jonka faijani teki minulle kun olin ehkä ylä-asteella (näkyy myös kuvassa liskojen yläpuolella). Pyydystin sisiliskoja jotka asuivat vanhassa koirankopissa ja säikyttelin niillä mummoani, enkä tainnut edes pestä käsiä sen jälkeen. Kaikki luut mitä löysin metsästä oli pakko ottaa talteen ja niitä hiplailla pitkän aikaa, näin teen vieläkin. Tuntuu kuin näillä jäännöksillä olisi jotain suurta arvoakin, mitä ei rahassa pysty mittaamaan. Kuin eläimen sielu olisi yhä jollain tapaa jäännöksien mukana. Kuolema ei mielestäni ole pelottavaa, ellei loppu tule kituen. Mielestäni kuolleiden eläinten jäännökset ovat kauniita ja rauhoittavia, niissä ei ole mitään pelättävää.

En koskaan ole tuntenut minkäänlaista yhteyttä mihinkään jumalaan, olen pikemmin luonnonuskoinen, pakana ja teriantrooppi. Ennen näkymättömiä kaikkivoipia jumalia luolamiehille pyhiä olivat eläinten henget. Haluaisin tälläistä luonnonläheistä ajatusmallia takaisin, mutta harmittavan monen aikuisenkin mielestä tälläiset asiat ovat "hyi ällöjä". Huomasin että yksi opettaja vähän nyrpisteli nenäänsä elukat nähdessään ja on harmittavaa kuinka monelle aikuiselle on muodostunut vieroksunta luonnollisia asioita kohtaan, ihan vaan koska näistä asioista ei enää nykyajalla paljoa puhuta. Silti ihmiset käyttävät onnellisina nahkatakkeja ja nahkasohvia, jotenkin tajuamatta että ne on aikuisten oikeasti tehty joskus eläneen eläimen nahasta. Naama hymyssä syödään myös hirvisoppia ja hampurilaisia, eikä osata ajatella että se on eläimen ruumista mitä nyt syödään (ja tämä ei ole mitään vegaanipropagandaa! Olen itsekin lihansyöjä).

Tunnilla piirretty mustarastas mallista.
Tunnilla piirretty kissankallo mallista.
Sanoinkin jo, että jollain tapaa uskon osan eläinten sieluista säilyneen näissä esineissä. Sen takia en vielä ole ostanut yhtäkään keskenkasvuisena kuollutta eläinjäännöstä, tämä tuntuu jotenkin liian surulliselta ja väärältä. Haluan että nämä eläimet ovat eläneet aikuisiksi asti, vaikka en voikaan taata että elämä olisi ollut onnellinen. En myöskään osta jäännöksiä, joissa eläin on kuvattu halventavassa asennossa, esimerkiksi laitettu pedon suuhun. Ainut tälläinen jäännös mitä omistan on marokkolainen taulu, jossa skorpioni ja lisko ovat taistelemassa. Lisko on tässä taulussa laitettu lähinnä uhriksi skorpionille, mikä harmittaa. Laumaeläinten tapauksissa olen joskus joutunut ostamaan samaa eläinlajia useamman kappaleen, etteivät ne vain tuntisi olevan yksin. Rakastan erityisesti variksia, joita omistan täytettyinä kolme ja haluaisin vielä muutaman lisää.

Kiehtovinta on kun jäännöksistä pystyy lukemaan jotain eläimen elämästä. Jokaisella jäännöksellä on oma tarinansa. Sain koiran kallon yläosan lahjaksi eräältä työkaverilta joka oli löytänyt sen haudattuna hiekkakuopilta. Kallon koosta arvioisin sen olevan ehkä suomenpystykorvan tai hirvikoiran. Jokin metsästyskoira kuitenkin on todennäköisesti kyseessä, sillä sen omistaja on lopettanut koiran itse ja sitten haudannut sen. Luodin reikä näkyy yhä kallossa.

Kallo ennen pesua, alue luotireiän kohdalla valitettavasti meni vähän rikki pesun aikana.

11 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen postaus arvostelujen väliin, tykkään! Olisin itsekin ollut ihan hyperinnoissani, jos olisi päässyt hypistelemään elukoita ala-asteella. Hienoa, että opettajatkin innostuivat aiheesta ja pääsit esittelemään niitä useammalle luokalle. :3
    Itse asun pienessä kaupungissa ja porukat ovat raahanneet vaahtosammuttimesta lähtien retkille tutustumaan luontoon - milloin bongaamaan lintuja, milloin sienestämään. Nykyään on hämmentävää törmätä lapsiin, jotka eivät esimerkiksi ikinä ole käyneet mustikassa, vaikka kaikki mahdollisuudet siihen on. Mutta mitenkäs sinne pääsisi, jos vanhemmat eivät vie. :c

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmittaa hirveästi kun omalla ala-asteella (no sama koulu kuin tämäkin, mutta rakennusta on vaihdettu) oli iso vitriini täynnä täytettyjä ja purkitettuja eläimiä. Jopa täytetty krokotiili! Mutta en muista koskaan näitä olleen käytetty tunneilla ja nyt kun koulu on muuttanut niin elukat on vain jätetty vanhaan rakennukseen pölyttymään, eikä opettajien mukaan ole vielä päätetty mitä niille viitsisi tehdä. Yritän saada ostaa niistä hyväkuntoiset, erityisesti haaveilen siitä krokotiilistä kun krokotiili on toinen toteemieläimeni..

      Poista
  2. Kiva että tykkäsitte vaikka ei ihan liitykään blogin normaaliin aiheeseen! Melko halpoja kalloja voi kysellä Luurankoiset-firmalta, sähköpostin välityksellä kun heidän nettisivunsa eivät tunnu ikinä päivittyvän. Ostin heiltä viime vuonna kissan ja supikoiran kallot, kumpikin noin 40e. Supikoiran kallo ainakin on näyttävä ja aikalailla samanlainen kuin koiralla.

    VastaaPoista
  3. Kiinnostava postaus! Olisi myös kiva lukea miten löydetyt luut ja kallot tulisi käsitellä; pelkkä pesu, millä aineilla? Joskus olen jonkun siistin kallon metässä nähnyt, mutta en viitsinyt napata mukaan kun en tiennyt mitä mönkiäisiä siinä mukana tulee :'D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos kallossa on yhä lihaa ja se on löydetty kesällä on helppoa tunkea kallo muurahaispesään, murkut syövät lihat pois. Tämän jälkeen kallon voi pestä ja valkaista jos niin haluaa. Valkaisu saa luut näyttämään puhtaammilta ja tasaisen valkoisilta, mutta myös vähän epäaidon näköisiltä. Itse en pidä valkaistuista luista, koska ne näyttävät luonnottomilta ja tylsistä, haluan nähdä luussa ajan patinaa.
      Jos murkkuja ei ole, niin suurimmat lihaklöntit voi ottaa puukolla pois ja sitten laittaa kallo kattilaan keittymään hitaasti. Bakteerit kuolevat tässä ja liha lähtee helposti irti. Jos luut tuntuvat tosi haurailta eikä uskalla laittaa kattilaan niin ei auta muu kuin itse varovasti puhdistaa lavuaarissa, en sitten tiedä mikä aine olisi parhain. Itse käytin ihan käsisaippuaa.

      Poista
    2. Jaa, enpä ole huomannut kun nokkani on lähes aina tukossa. Ehkä jokin voisi haista, mutta jos pitää tuuletuksen auki koko ajan ja tehostaa ilmanraikastimella niin tuskin maa kaatuu pienestä döfästä.

      Poista
  4. Itse olen ihan täysverinen kaupunkilaislapsi asumiseni suhteen, vain tämän vuoden alkupuolella olen elänyt pari kuukautta maalla. Siitä huolimatta en ole hirveän urbanisoitunut. Jos äitini jossain asiassa on kasvatukseni kanssa onnistunut, niin se on ollut luonnonläheisyys. Hän on vienyt meitä lapsiaan (minua ja velipoikaani) monasti metsäretkille joko lähelle tai kauas niin kauan kuin muistan. Paljon on tullut metsässä samottua. Nykyäänkin menen ihan vapaaehtoisesti usein edes luonnon läheisyyteen ellei sitten ihan metsäänkin. Se on suorastaan terapeuttista.
    Nykyajan nuoriso siis hieman huolettaa, jos vanhemmat eivät tutustuta penskojaan siihen luonnon ihmeeseen joka odottaa tuolla neljän seinän ulkopuolella. Nykyään lapset ja nuoret vain nyhjöttävät sisällä katsomassa telkkaria, ovat koneella, pelaavat pelejä yms. (*köhköh*syyllistyn itsekin samaan välillä)

    Tuollainen "metsästysmuistojen" keräily on mukavaa. Vaikka en itse keräile mitään, omistan ainakin ihka aidon rusakonkäpälän (joka roikkuu narussa) ja jostain löydetyn komean fasaaninsulan. Eläimiin liittyvät asiat ovat kiinnostavia. On ihailtavaa, että olet yrittänyt tutustuttaa nykyajan pullamössösukupolvea luonnon ihmeisiin.
    Ensimmäisessä yläasteen aikaisessa koulussani, jossa ehdin olla alle kuukauden seiskaluokan alussa, oli muistaakseni upea täytettyjen eläinten kokoelma biologian luokan varastossa. Myös ala-asteeni koulussa oli tietokonehuoneessa täytettyjä lintuja seinillä. Myöhemmissä kouluissani en ole täytettyihin eläimiin törmännyt, mikä näin jälkikäteen ajateltuna ja koulut käyneenä on ehkä hieman sääli.

    Kiitos erilaisesta ja kiinnostavasta postauksesta.

    ~Yamashita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurimmilla kouluilla täytettyjä elukoita on yleensä jonkin verran, on sitten eri asia käytetäänkö niitä mihinkään järkevään. Yleensä ne tuppaavat vain pölyttyä unohdettuina ja niitä ei viitsitä ollenkaan kunnostaa jos alkavat iän myötä repsottamaan, eikä uusia osteta.

      Poista
  5. Meidän yläkoululla on kaksi ISOA vitriinikaappia josson lintuja, saukko, joku minkki varmaan, marsu, pari lumikkoa ja täytetty hauki. Niitä ei saisi periaatteessa hipelöidä syystä x, mutta aika huonosti sitä sääntöä noudatetaan. Itsekin on majavan turkki tullut siliteltyä.(enimmänkseen lintuja ja maanisäkkäitä sisältää vitriini)

    -Muutto uuteen ouluun syksyllä, ja vanha pannaan maan tasalle. Suuresta osasta tavaroita joudutaan luopuman, vaikka ne haluttaisiin pitää. Näiden täyte-elukoiden kohtalo on epävarma. Koulu on haukiputaan yläkoulu/aste, mistä sitä nyt puhutaankaan. Ihan vink vink jos nyt nuista elukoista nyt päätetään luopua. ;)

    VastaaPoista
  6. Ihana postaus! Juuri tällaista tarvittaisiin kouluihin lisää!

    Ja mitä tulee tuohon, että koulun omia,vanhoja täytettyjä eläimiä ei tykätä esitellä lapsille voi johtua ihan siitäkin, että ne saattavat sisältää esimerkiksi arsenikkia. Niin oli ainakin käymäni yläasteen kohdalla.

    Yläasteellani täytettyjä eläimiä säilytettiin biologian luokan vieressä olevassa varastossa, jonne siis pääsi suoraan luokan kautta. Toki siinä välissä oli seinä ja siinä oleva ovi oli yleensä kiinni, mutta joskus opettaja kävi varastossa jättäen oven siksi aikaa auki. Oli tosi harmi nähdä silloin ne kaikki kiinnostavat eläimet, mutta sen hiivatin arsenikin takia siellä ei voinut käydä kuin joskus ja jouluna ja silloinkin hyvin pikaisesti, etteivät herkimmät saa niistä oireita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö arsenikkielukoita voisi kuitenkin pitää vitriinissä edes lasien takana näkyvillä?

      Poista