maanantai 14. elokuuta 2017

Hopeanuoli -keräilykortit tulivat postissa!


Ottamani kuvat ovat todella huonoja, joten sori siitä. :(

Kauan suunnitteilla olleet Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n tekemät fanitaiteella kuvitetut keräilykortit ovat VIIMEIN valmiit ja ilmestyneet jo osalle ennakkotilanneista postissa. Projekti edistyi aluksi hyvin hitaasti, sitten uusien ihmisten ottaessa ohjakset käteen hyvin nopeasti, mutta silti mutkia tuli matkaan loppumetreillä. Painoon päätyneet kortit eivät valitettavasti ole oikoluettuja, joten mukana voi olla virheitä. Lopputulos on kuitenkin todella laadukas, etenkin fanien tuotteeksi ja olen hyvin tyytyväinen niihin.

Ennakkotilaajat saivat ostettua kerralla koko pakan, jossa on 48 korttia, sisältäen laajan hahmokaartin koira-, karhu- ja ihmishahmoja. Myös todella vähälle huomiolle jääneitä hahmoja on otettu mukaan. Tämä ensimmäinen sarja keskittyy GNG:n hahmoihin, mutta tulevaisuudessa yhdistys voi tehdä kortteja lisääkin esimerkiksi susisaagan hahmoista. Kokonaisia pakkoja ei voi enää tilata. Kortteja tullaan tulevaisuudessa myymään kuuden (muistaakseni) sattumanvaraisen kortin buustereissa, joita voi ostaa coneissa yhdistyksen pöydältä ja piakkoin myös Hopeapuodista. Toivottavasti sarja myy hyvin jotta voimme tehdä lisää kortteja.

Tekemäni kortit ja näkymä korttien takapuolista.


Korttien materiaali on laadukasta. Painojälki on osassa korteissa liian tummaa, mikä on yleinen ongelma, sillä painaessa jälki muuttuu aina astetta tummemmaksi ja pitäisi muistaa lähettää painoon hieman vaaleammat versiot. Tekstien ja kuvien asettelu on toimivaa ja selkeää. Tämän sarjan eteen on nähty paljon vaivaa ja se näkyy. Harmittavasti korteilla ei oikein voi pelata mitään, ne ovat vain keräilyä varten. Toki takana olevista pisteytyksistä voisi keksiä jonkunlaisen pelin, mutta on hankalaa kun kummaltakin puolelta näkee mikä kortti on kyseessä.

Kuvituksia on 19 eri piirtäjältä. Tähän joukkoon mahtuu paljon erilaisia tyylejä ja taitotasoja. Osa korteista on valitettavasti vähän vaatimattoman näköisiä, mutta toisaalta tämä ei ole kaupallinen projekti, joten on ihan jees, että kaikki ovat saaneet osallistua.

Yhdistyksen pisteet nousivat tämän projektin toteutuksen myötä paljon silmissäni. Paljon on parjattu, että yhdistyksellä olisi liian monta projektia kesken samaan aikaan ja mitään ei saataisi valmiiksi. Tässä on totuuden siemen joukossa, mutta yhdistys kyllä saa oikeasti paljon aikaakin ja näin hieno lopputulos saa unohtamaan turhautumiset ja odottelut. Iso peukku tästä.

Eri piirtäjien kortteja.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Pierre Couronnen lastenkirjat (kuvaspämmi)


Kävin vähän aikaa sitten äitini luona etsimässä vanhoja piirroksiani ja tekstejäni. Mukaan lähti 2 kauppakassia paperisotkua ja myös nämä kaksi kirjaa. Huomasin kummankin olevan saman taitelijan käsialaa ja todella hienoa jälkeä hänellä olikin! Jokaisen sivun kuvituksena on hyperrealistinen maalaus (mikä on vielä suurempi saavutus kun katsoo kirjojen sivumääriä). Taiteilija on ihailtavasti osannut piirtää yhtä hyvin ihmisiä, eläimiä ja maisemia. Jos jostain on pakko nillittää niin hänen tapansa piirtää karhuille lapsellisempia ilmeitä ja eleitä hieman kohotti kulmiani. Myös tekstistä pidin, sillä kirjat olivat pienille lapsille sopivia, mutta silti hyvin asiapitoisia ja realistisia.

Kummankin kirjan taitelijana on toiminut Pierre Couronne, joka näyttää tehneen paljon kuvituksia lastenkirjoihin ja on kuollut vuonna 2013. Suuren eläintarinakirjan (Das supergrosse Tierbuch) tekstit on kirjoittanut Harald Scheel ja Eläinten pentuja luonnossa (Unsere Tierkinder) -kirjan kirjoittajat ovat Harald Scheel ja Wilfried Carstens. Kumpikin kirja on painettu vuonna 1999.

Suuri eläintarinakirja

Takakansi: "Tässä muhkeassa kirjassa on kertomuksia villieläimistä, erilaisista metsän, vuoriston ja maatalon eläimistä sekä Katista ja hänen koirastaan Ronista, jotka joutuvat mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin. Kirjassa on 17 kertomusta."

Kirjassa on peräti 280 sivua. Kertomukset ovat joko opettavaisia, pintapuolisia juttuja erilaisista luonnon ekosysteemeistä ja lajeista, tai sitten Katin ja Ronin Susikoira Roi -tyyppisiä tarinoita, joissa he yleensä joutuvat jonkinlaiseen pulaan jonka sitten viisas koira ratkoo.








Eläinten pentuja luonnossa

Takakansi: "Tämä kirja on tarkoitettu kaikille luonnosta ja eläimistä kiinnostuneille. Tarinat vievät lukijan syvälle metsään, keskelle Afrikan savannia ja karuun vuoristoon, mutta myös seuduille, joilla elää kettuja, jäniksiä ja muita eläimiä. Kirja kertoo eläinten pentujen elämästä sekä niiden pienistä ja suurista iloista. Kirjassa on seitsemän tarinaa."

Tästä kirjasta puuttuu sivunumerot, mutta sanoisin sen olevan puolet pienempi. Pidin tästä kirjasta enemmän, sillä siinä on selkeämpi fokus. Jokainen tarina seuraa yhtä eläintä sen lapsuudesta aikuisuuteen asti. Tarinoissa on päähenkilöinä villikani, saksanhirvi, kettu, karhu, leijona, villihevonen ja susi.







maanantai 10. heinäkuuta 2017

Voisivatko Hopeanuolen villikoirat selviytyä oikeassa elämässä?


Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä numero 4 vuonna 2016 ja se julkaistaan heidän luvallaan. Tämä blogiversio on jonkin verran muokattu. Lehti on yhä myynnissä Hopeapuodissa ja siinä on toki monia muitakin juttuja.

Hopeanuolessa ja sen jatko-osissa esiintyy useita hyvin suuria koiralaumoja, monesti jopa usean sadan koiran suuruisia. Fiktiossahan kaikki on mahdollista, mutta huvin vuoksi analysoin onko tämä realistista.

Lauman selviytymismahdollisuuksiin vaikuttavat monet asiat, kuten ruokittavien suiden määrä, riistan määrä ja reviirin koko. Yksilötasolla selviytymiseen vaikuttavat koiran metsästystaidot, pakkasensietokyky ja ruumiinrakenne. Ohun lauma on ollut parhaimmillaan 1200 koiran kokoinen juuri ennen taistelua Akakabutoa vastaan ja on selkeästi tarinoiden laumoista kookkain. Jaetulle toiselle sijalle tulevat Hougenin ja Hakuroun armeijat kumpikin 700 sotilaallaan. Hougen ylläpiti usean sadan koiran laumaa kuukausitolkulla melko lailla samalla alueella pyörien. Sen sijaan Ohun 1200 sotilasta koostuivat vain taistelun ajaksi yhdistyneistä suurista koirajoukoista, jotka olivat vaeltaneet suurissa määrissä paikalle Japanin eri kolkista pysähtymättä matkan varrella minnekään pitkäksi aikaa. Taistelun päätyttyä suurin osa koirista palasi alkuperäisille kotimailleen. Tämän ansiosta Ohun ylipäälliköillä on käytössään suuri määrä sotilaita, mutta itse Ohu ei ole vaarassa liikakansoittua.

Ginga -saagassa on myös paikallisia laumoja, jotka ovat pysyneet omilla reviireillään useita vuosia. Esimerkiksi Billin laumassa Shikokussa oli noin 200 koiraa, Mutsun Kisaragilla noin 360, Kyushun Daimonilla 50, sekä Kasumi -vuoren Mossilla 30 koiraa. Koska koirat voivat tietenkin käydä reviirinsä ulkopuolella on helpointa analysoida Hakuroun laumaa. Hakuroun reviiriin kuuluu koko Hokkaido, jossa hänellä on 700 alaista. Saarella lauma on eristyksissä ja mikäli Hokkaidossa koittaisi nälänhätä olisi koirien uitava Honshuun. Muut laumat kykenevät hakemaan ruokaa normaalin reviirin ulkopuoleltakin, mutta hokkaidolaisille tämä olisi mahdottomuus.



Mangassa suuri osa ajasta kuluu taisteluihin, mutta silloin tällöin saamme nähdä metsästystäkin. Mangassa saaliina on nähty monenlaista riistaa, kuten fasaaneja, villisikoja ja jäniksiä. Shin Gaidenissa näytettiin kuinka tiikeriveljekset pyydystivät rapuja ja heinäsirkkoja pentuina. Sasuke on tunnettu muiden mielestä ällöjen käärmeiden ja sammakoiden pyynnistä. Yukimuran lauma metsästi japaninmakakeja. Sarjassa myös kalastetaan usein. Japani on varsin hedelmällinen maa, jolla olisi tarjottavana paljon erilaista riistaa. Suuria, usean suun ruokkivia eläimiä ovat japaninpeura, makaki, villisika ja japaninserovi. 70-luvun jälkeen japanilaisten metsästäjien määrä on pudonnut jopa puolella, jonka seurauksena etenkin villisikojen ja peurojen kannat kukoistavat jopa liiaksi asti. Nirsoilemattomille ja vähäruokaisille yksineläjille riittävät toki pienemmätkin saaliit, mutta mikäli laumassa on kymmeniä, jopa satoja suita on metsästysseurueen turha haaskata aikaa pienien eläinten kanssa.

Oikeassa elämässä Japanissa ei ole enää susia. Mangassa jäljelle jääneet taidettiin lahdata lähes täysin sukupuuttoon muutamaa yksilöä lukuun ottamatta. Ainoat suuremmat petoeläimet ovat sepelkarhu ja vain Hokkaidolla elävä ruskeakarhu. Karhut syövät paljon kasviperäistä ravintoa, joten kilpailu ruuasta näiden lajien kanssa ei ole kovaa. Villikoirat voisivat hyvin omia muinaisen suden paikan ekosysteemissä. Karhut ovat myös silloin tällöin päätyneet koirien aterioiksi, mutta niiden säännöllinen metsästys pelkäksi ravinnoksi olisi liian riskialtista koirille. Muutaman päivän ateria ei ole haavoittumisen tai jopa kuolemisen arvoista. Japanissa on myös kettuja, näätiä ja supikoiria, jotka tuovat mukaan vain lievää ravintokilpailua ja nekin voivat päätyä koiran suuhun.

Tähän mennessä mahdollisuudet näyttävät lupaavilta. Suurta kilpailua muiden petojen kanssa ei ole, ekosysteemissä on susien jättämä aukko ja metsästäjien määrä on tippunut rajusti. Ginga -saagassa myös ihmiset tuntuvat suhtautuvan villikoiriin osana luontoa tuhoeläinten sijaan. Oikeassa elämässähän näin suuret määrät villikoiria hävitettäisiin, sillä ne eivät kuulu Japanin alkuperäislajistoon, ne ovat vaaraksi alkuperäislajien kannoille ja voivat olla uhka ihmisillekin.


Ainoana epärealistisena asiana pidänkin koirien määriä. Suurimmat tavatut susilaumat ovat olleet Gingan laumoihin verrattuna hyvin vaatimattomia. Yksi suurimmista tavatuista susilaumoista oli Yellowstonen Druid -lauma, joka vuoteen 2001 mennessä oli kasvanut 37 kuonon suuruiseksi. Määrä kuitenkin romahti nopeasti tämän huipun saavutettuaan, sillä susien keskuudessa levisi kapi ja lauman sisällä alkoi syntyä riitoja. Taudit leviävät nopeasti ja voivat kukistaa sisältäpäin voimakkaimmankin lauman. Näin suurelle laumalle tuskin löytyy ravintoakaan samalta alueelta pitkäksi aikaa. Guinness World Records on tunnustanut suurimmaksi susilaumaksi noin 400 suden lauman, joka vuosien 2010-2011 talvena riehui venäläisen Verkhoyanskin pikkukaupungin lähistöllä. Nämä sudet tappoivat yli 30 hevosta neljässä päivässä. Tälläinen lauma on jo Gingan kokoluokkaa, mutta se ei todellakaan ollut yhtenäinen tai pysyvä lauma. Tälläisen susimäärän syitä voi vain arvailla. Kenties syynä olivat tavallista ankarampi talvi, jolloin susien normaalit saaliseläimet olivat kuolleet, sekä metsästäjät, jotka olivat ampuneet laumojen vanhimmat jättäen nuoret ja epävarmat sudet hakemaan turvaa toisistaan.

Koirat ovat hyvin sopeutuvaisia ja monipuolisia eläimiä. Vähitellen hemmotellut yksilöt voivat hyvinkin villiintyä uudestaan. Tästä löytyy esimerkkejä ympäri maailmaa. Tunnetuin villiintynyt koira on tietenkin australialainen dingo, joka itse asiassa on polveutunut alunperin aasialaisista, akitamaisista koirista, jotka olivat tulleet Australiaan merenkulkijoiden mukana noin 4000 vuotta sitten. Muita esimerkkejä villiintyneistä koirista ovat uudenguineanlaulavakoira, kaanaankoira, carolinankoira ja cimarron uruguayo. Näistä etenkin viimeisin on kiinnostava esimerkki, sillä muista villikoirista poiketen cimarron uruguayo on mastiffityyppinen. Nämä koirat ovat sukua erilaisille espanjalaisperäisille karjakoirille, joista osa villiintyi joko karkaamisen tai tahallisen hylkäämisen vuoksi. Koirat kuitenkin sopeutuivat hyvin elämään Uruguayssa ja niitä alettiin hävittämään karjantappajina. Nykyään näitä koiria ei taida olla enää luonnossa ja kaikki yksilöt ovat lemmikkejä tai työkoiria. Ne muistuttavat paljon sukulaisrotujaan alano espanolia, sao miguelinfilaa ja presa canariota.

Vanha väittämä on, että villikoirat muuttuisivat aina ennen pitkää dingomaisiksi, eli keskikokoisiksi, hiekanvärisiksi ja pystykorvaisiksi, hyvin vaatimattoman näköisiksi eläimiksi, mutta (mielestäni) näin käy vain jos näitä geenejä löytyy jo valmiiksi villiintyvästä populaatiosta. Olen siis tämän väittämän suhteen hyvin skeptinen, sillä mielestäni moni muukin koiratyyppi voisi olla menestyvä siinä missä tämä geneerinen pystykorvadesignkin. Eihän Pohjois-Amerikan susikaan mikään dingo ole. Dingot, kaanaan- ja carolinankoirat olivat jo valmiiksi pystykorvatyyppisiä ENNEN villiintymistään. Cimarron uruguayolla ei ollut tälläisiä geenejä, mutta sen erityyppinen rakenne oli silti villielämään soveltuva. Rodun tapaus tekee ei-pystykorvatyyppisten hahmojen (Moss, Musashi, Hougen...) selviytymisestä uskottavampaa. Japanissa tosin on kylmä talvi, toisin kuin Uruguayssa. Mangassa näytetään useaan otteeseen kuinka koirat painautuvat toisiaan vasteen nukkuessaan, jolloin lämpö ei pääse karkaamaan. Laumoissa elävät lyhytkarvaiset koirat voisivat siis ehkä selviytyä talvista, yksinään lyhytkarvainen olisi tuomittu.

Tavallinen pystykorvatyyppinen villikoira ja cimarron uruguayo.

Koiran vertaamisella suteen on paljon poliittista taakkaa kouluttajien keskuudessa. Sukulaissuhdetta suteen käytetään puolusteena vanhanaikaisille rankaisuun perustuville koulutusmenetelmille. On kuitenkin fakta, että koira on kesytetty tai kesyyntynyt susi. Nykytieteen mukaan koira ei olisi polveutunut tämän päivän harmaasudesta, vaan (näennäisesti) sukupuuttoon kuolleesta susilajista. Susi kuin susi, villieläin kuitenkin, tarkastelemalla muiden susien elintapoja voimme päätellä miten tämä susilaji olisi voinut käyttäytyä, eli kyseessä oli hyvin todennäköisesti laumassa elävä ja metsästävä eläin. Koirissa on sitä paitsi myös harmaasuden geenejä ja jopa harmaasudessa koiran geenejä! Käsittelin syvemmin tätä genetiikka-aihetta artikkelissa Sekarotuinen susi Tähdenlennon numerossa 5. Julkaisen sen täälläkin vielä joskus todennäköisesti ensi vuoden puolella. Moni tuntuu myös kiukuttelevan sitä vastaan että koira olisi laumaeläin. Todisteena tästä osoitetaan villiintyneitä katukoiria ympäri maailmaa, jotka eivät elä organisoiduissa laumoissa ja syövät lähinnä ihmisten jätteitä. Mutta jätteet ovatkin syy mikseivät nämä koirat muodosta laumoja. Laumoja tarvitaan suurten saaliseläinten kaatoon ja reviirin puolustukseen. Kyse ei siis ole välttämättä siitä, että koira tarvitsisi laumaa sosiaalisuuden vuoksi (joskin uskon katukoirilla olevan varsin rikas sosiaalinen elämä). Kun ruokaa on tarpeeksi helposti tarjolla ei sen etsimiseen tarvita yhteistyötä, eikä reviireistäkään välitetä. Reviiri on arvokas vain jos se tarjoaa ainutlaatuisia ruokailumahdollisuuksia. Kesykoira on jo todistetusti villiintynyt ja alkanut metsästää laumoissa (kyseessä on tietenkin dingo.), joten kiukuttelu tätä ideaa vastaan on naurettavaa. Pidän siis varsin realistisena sitä, että Gingan hylätyt ja karanneet koirat voisivat muodostaa laumoja ja reviirejä asuessaan niin kaukana ihmisasutuksesta, eli helposta ruokalähteestä.

Joidenkin koirien ruumiinrakenteen raskaus olisi ongelmallista metsästyksessä, mutta mikäli laumassa olisi myös nopeampia jäseniä voisivat kevyemmät yksilöt ottaa saaliin kiinni ja raskaammat koirat tulisivat perässä antamaan saaliille kuoliniskun. Amerikkalaisessa villisian metsästyksessä tälläinen järjestely on yleistä. Koiran suuri koko ei varsinaisesti ole ongelma, kunhan se on kestävä, eli jaksaa kävellä ja juosta pitkiä matkoja, sekä kestää kylmyyttä ja kuumuutta. Liian lyhyet kuonot tulevat olemaan suuri ongelma etenkin kesän kuumuudessa ja vaikeuttavat myös saaliin nappaamista sekä itsepuolustusta. Pieni määrä löysää nahkaa ei ole haitallista ja voi jopa auttaa taisteluissa, liiallinen määrä nahkaa on kuitenkin kutsu kaikenlaisille ihotulehduksille joita kukaan ihminen ei olisi hoitamassa. Karu luonto karsisi joukostaan myös nopeasti allergioista, epilepsiasta ja muista hankalista sairauksista kärsivät koirat. 

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Viimeaikaisia mietteitä bloggaamisestani

Pakollinen kuvitus joka ei liity tekstiin mitenkään.

Vähän sekalainen postaus ja tiedossa on paljon vikinää.

Olen viime aikoina ollut hyvin pettynyt siihen kuinka vähän kommentteja blogi saa. Silloinkin kun joku viitsii kommentoida on kyseessä yleensä jokin arvostelutoive, tai kysytään olenko arvostellut jotain teosta. Nämä ovat ihan ookoo viestejä, mutta pidemmän päälle käy turhauttavaksi ettei itse silloista tekstiä kommentoida mitenkään. Miten voin tietää onko blogin sisältö hyvää jos siitä ei koskaan saa palautetta? Ehkä se on myös huomiohuoraamista, mutta helvetti haluan huomiota! Mieluiten positiivista sellaista. Olen viime aikoina julkaissut useamman kirjoituksen, joiden aihe oli *minulle* superkiinnostava ja olisin niin mielelläni halunnut kuulla niistä palautetta ja keskustella syvemminkin aiheista. Mutta ei. Blogissa vallitsee hiljaisuus, vain sirkat sirittävät ja pölypallot lentävät preerialla. Turhauttavinta tässä on, että tiedän ihmisten lukevan blogiani, mutta he ovat silti hiljaa. Jokainen postaukseni saa parin päivän sisällä noin 100+ katselukertaa vaikka nykyään mainostan uusia kirjoituksia vain linkittämällä ne sivun omalle FB-tilille.

Arvostelupyynnöt (sekin vähä mitä niitä tulee) ovat myös pidemmän päälle turhauttavia, sillä tunnen syyllisyyttä siitä etten yksinkertaisesti jaksa tsekata kaikkia ehdotuksia. Mitä pitempi sarja on sitä todennäköisemmin työnnän sitä jatkuvasti myöhemmälle listallani, tai sivuutan sen kokonaan. Ajatelkaapa nyt, sanotaan, että sarjassa olisi vaikka 20 jaksoa tai pokkaria. Sen läpikäymiseen kuluu hirveästi aikaa ja saan kirjoitettua siitä kuitenkin vain yhden arvostelun. Samassa ajassa voisin kuitenkin lukea tai katsoa monta lyhyempää teosta ja kirjoittaa monta arvostelua. Tämän takia olen viivyttänyt Wolf's Rain - ja Belle ja Sebastian -animeiden katsomista jo usean vuoden ajan. WR:n olen kyllä katsonut lähes kokonaan mutta siitä on jo vuosia, joten en voi kirjoittaa muistikuvieni perusteella.

Kyselyt olenko arvostellut sitä ja tätä ovat vähän dillejä. Anteeksi nyt vain. Blogissa on jo satamiljoonaa postausta, mutta olen koettanut tehdä tiettyjen tekstien löytämisestä mahdollisimman helppoa. Jos haluat tietää olenko esimerkiksi arvostellut Rover Red Charlien voit etsiä tiedon neljällä tavalla. Helpointa on mennä yläoikeassa kulmassa näkyvään arvostelulistaan, jossa ovat kaikki arvostelut. Jos jotain ei näy siellä, en todennäköisesti ole arvostellut sitä. On mahdollista, että puusilmänä olisin missannut jonkin linkin, mutta näin oikeasti paljon vaivaa sen eteen, että kaikki arvostelut ovat tuossa listassa. Sama artikkelilistan kanssa. Toinen tapa on etsiä hakusanojen (tai "tägien") avulla, jotka näkyvät oikeassa kulmassa hieman alempana. Kolmas tapa on kirjoittaa jotain ylhäällä olevaan hakukenttään. Neljäs tapa olisi mennä Googleen ja laittaa hauksi "Suola Kuupielessä Rover Red Charlie". Ette te tähän minua tarvitse.

Suoraan sanottuna olen myös saanut pienen burnoutin koirasarjiksien ja -animaatioiden parissa. Olen jo katsonut kaikki kiinnostavimmat teokset läpi ja uusia tuttavuuksia löytyy enää todella, todella harvoin. Ja, uskokaa tai älkää, katson ja luen oikeasti paljon muutakin kuin vain tämän blogin aihepiiriin liittyvää materiaalia. Haluan kuitenkin päivittää blogia edes kerran kuussa, vaikka en olisi tsekannut mitään uutta arvosteltavaa materiaalia. Tämän takia blogiin ilmestyykin sekalaisia artikkeleita piirtämisestä, oikean elämän eläimistä, ja niin edelleen. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä siitä, että blogi menee liian off-topiciksi, mutta tunnen syyllisyyttä siitäkin jos en päivitä mitään! Tilannetta pahentaa kommenttien puute, sillä en tiedä yhtään mitä mieltä ihmiset ovat näistä muutoksista. Loppujen lopuksi tietenkin kirjoitan omaksi ilokseni, mutta sitä iloa ruokkii palaute.

Myös yksi ärsyttävä kommenttityyppi on lähteiden kysyminen. Tässä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta nämä kommentit ovat tulleet teksteihin, jotka on julkaistu aikaisemmin Tähdenlento -lehdessä, joka on niin pieni lehti, ettei siinä yksinkertaisesti ole tilaa lähdeluetteloon, enkä rupea jälkikäteen paskartelemaan sellaista. Ja jos tekstit oikeasti lukee voi lähteen monesti päätellä itse, sillä ujutan itse tekstiin mukaan lauseita tyyliin "kirjassa x sanotaan myös..." Tämä vain näyttää paljon luonnollisemmalta *minun* mielestäni kuin laittaa kirjoituksen loppuun kasa lähteitä. Blogini ei ole mikään Encyclopedia Britannica, vaan se on tarkoitettu viihdelukemiseksi. Moni väittämä on myös sellainen, etten näe mitään järkeä laittaa sen perään lähdettä. Fakta on fakta on fakta. Saman asian voi lukea monesta muusta sivustosta tai kirjasta. Googletus on myös oikeasti toimiva asia. Mikäli jotain lähdettä ei voi tekstistä päätellä niin tietenkin sitä saa minulta kysyä ja olen vielä hanakampi oikeasti jatkamaan aiheesta keskustelua kommenteissa. Olen saanut tälläisiä kommentteja vain kaksi, eli siis en oikeasti montaa, mutta kumpikin tuli anonyymiltä kirjoittajalta ja kokonaisuudessaan kommentit olivat vain tyyliin "onko tekstille lähteitä?" tai jotain tuohon suuntaan. Ei mitään mielipidettä itse tekstistä, eikä pyydetty lähdettä millekään tietylle lauseelle. Näin lyhyt kommentti tuntuu jopa syyttävältä. "Tekstisi on pelkkää paskapuhetta" tyyliin. Tai ehkä he ajattelevat sen olevan kopioitu muualta? Kuulostan herkkänahkaiselta koska olen herkkänahkainen, perkele. Tämä on vain niin turhauttavaa koska kommentteja tulee niin harvoin, että jokainen ilmoitus kommentista on kuin juhlan hetki, mutta sitten kun pääsee lukemaan kommentin siinä ei kerrota mitään mielipidettä itse tekstistä.

Live action -elokuvien arvosteluita kysytään silloin tällöin. En oikein näe pointtia arvostella näitä, sillä netti on elokuvablogeja täynnä. Googlen hakukone hurisemaan ja varmasti löydätte arvosteluita lempielokuvastanne. Myös muita animaatioblogeja on paljon, etenkin anime- ja Disney -blogeja. Tämän takia halusinkin erottua joukosta keskittymällä pieneen aiheeseen, eli koira-aiheisiin sarjakuviin ja animaatioihin. Pieni aihe toki pienentää kohdeyleisöä. Ja ollaan rehellisiä, suurin osa live action hauvelielokuvista on täyttä sontaa. Joukossa on mukana harvinaisia timantteja, mutta kävisin ne läpi liian nopeasti, jonka jälkeen turhautuisin miljoonan Beethovenin ja Air Budin kanssa.

Intoani blogata on pikkuhiljaa vähentänyt myös muiden blogien hiljentyminen. Minua ei yhtään haitannut, että SK:n ilmestymisen jälkeen alkoi syntyä myös muita samankaltaisia blogeja selkeästi SK:n innoittamina. En suhtautunut näihin kilpailuna, sehän olisi todella typerää ja ahdasmielistä, hitto, minusta oli HIENOA lukea samasta aiheesta kiinnostuneiden tyyppien mielipiteitä. Mutta nämä muut blogit ovat nyt hiljentyneet, osa on harmittavasti poistettu netistä kokonaan. Sama hiljentyminen on tapahtunut myös Hopeanuoli -blogien kanssa. Meillä on saatu suomeksi Weed, järjettömän pitkä raamattu, ja nyt suomennetaan Orionia! Olisiko kukaan voinut uskoa tämän käyvän todeksi kymmenen vuotta sitten? Hiton hienoa, mutta blogit ovat hiljaa. Eikö aiheesta oikeasti keksi enää mitään puhuttavaa vai eikö faneja enää kiinnosta? Haluan lisää luettavaa blogilistaani! Sekin on harmittavaa kuinka ahkeroin (ja toki muutkin tekijät ahkeroivat) Tähdenlennon parissa, eikä lehdestä kirjoiteta enää paljoa palautetta nettiin, vaikka mielestäni lehti paranee koko ajan.

Ja sitten hyppäys taas uuteen aiheeseen. Aion viimeinkin ottaa mainokset käyttöön blogiin. Koetan tehdä niistä mahdollisimman huomaamattomia, mutta jos ne ovat häiritseviä voi siitä antaa palautetta. Olen kauan vastustanut ajatusta mainoksista, sillä se on mielestäni halpaa huoraamista (mikä ON typerä ajatustapa ja ajattelen niin lähinnä omalla kohdallani), mutta hitto, minä olen köyhis! Ehkä pienikin rahamäärä saisi minua motivoitua blogin suhteen enemmän. Minulla ei ole mitään käsitystä millaisia summia mainoksilla voisi saada, mutta asennoidun niin, että olen positiivisesti yllättynyt jos summa on enemmän kuin nolla senttiä kuukaudessa. Mainokset tulevat blogiin varmaan viikon sisällä.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Roar, eli miten ei käsitellä isoja kissaeläimiä


Tämä postaus ei liity koiraeläimiin ei sitten mitenkään, mutta tämä elokuva sai minut niin ällistyneeksi, että ihan pakkohan tästä on kirjoittaa.

Katson paljon luonto-/eläinelokuvia ja olen etenkin kiinnostunut kauhuleffoista, joissa elukat käyvät ihmisten kimppuun. Tälläisiä elokuvia etsiessäni Amazonissa törmäsin Roariin. Luulin sitä aluksi kauhuelokuvaksi, sillä sen kansi ja julisteet antavat siitä karmivan vaikutelman. Kyseessä on kuitenkin viaton ja naiivi seikkailuelokuva, joka on suunnattu hyvin nuorelle yleisölle. Elokuva oli suuri floppi ja jäi vuosikausiksi unholaan, kunnes sitä alettiin mainostaa uudelleen DVD-julkaisua varten. Pelottavat, veriset julisteet onkin tehty nykyaikana, sillä vaikka elokuva itsessään olikin koko perheelle suunnattu se sisältää paljon hyvin häkellyttävää ja väkivaltaista materiaalia. Elokuvan markkinoijat tietävät minkä vuoksi nykyiset ostajat ovat siitä kiinnostuneita, joten markkinoinnin teema vaihtui kivasta seikkailusta kauhuksi ja draamaksi, vaikka elokuvan sisältö säilyi samana.


Elokuvan ilmestyessä vuonna 1981 suurin osa postereista oli hyvin viattomia, niissä esiintyi kissoja halaavia ihmisiä ja yhdessäkin julisteessa sitä mainostetaan jännittävänä seikkailuna koko perheelle. Uusissa julisteissa puheet seikkailuista vaihtuivat mainostamaan elokuvaa vaarallisimpana elokuvana ikinä tekijöilleen. Alin japanilainen posteri on kaikista hölmöin, mutta uskokaa pois, itse elokuva on ihan yhtä absurdi.

Millaisia olivat sitten uudistetut julisteet DVD-julkaisua varten? Näet ne alla. Julisteissa pääosaan on otettu verisiä ihmisiä ja raivokkaita kissoja. Pöh, pahempaa näkee muissa kauhuelokuvien julisteissa. Mikä tästä tekee niin erikoista? Kuvat eivät olleet alunperin tarkoitettu julistemateriaaliksi, eivätkä ne ole maskeerauksia. Kuvien haavat ovat kissapetojen oikeasti tekemiä kuvauksien aikana.


Roar on oikeasti yksi vaarallisimmista elokuvista mitä on ikinä tehty. Elokuvan historia on aivan käsittämätön. Yhteensä elokuvan tekoon kului 11 vuotta ja sen aikana noin 70 ihmistä haavoittui. Kuvaajana toiminut Jan de Bont (esiintyy julisteessa) päätyi skalpeeratuksi takaraivostaan. Melanie Griffith, yksi päätähdistä, sai 50 tikkiä kasvoihinsa ja oli menettää silmänsä. Näyttelijä Tippi Hedgreniä purtiin kurkkuun ja hän sai 38 tikkiä, sekä sekalaisia haavoja päähänsä. Hän myös mursi jalkansa tiputtuaan norsun selästä. Ohjaajana ja näyttelijänä toiminut Noel Marshall sai lukemattomia haavereita ja jopa kuolion käteensä. Eläinten aiheuttamia tapaturmia on ollut lukematon määrä ja elokuvan tekoa vaikeuttivat myös luonnonvoimat, kuten tulva ja metsäpalo, jotka pitkittivät kuvausaikaa ja aiheuttivat tekijöille suuria rahavaikeuksia.

Vieläkin hullumpaa on, että moni näistä tapaturmista on päätynyt kameralle ja esiintyy elokuvassa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa Noel Marshall yrittää tyhmän rohkeasti puuttua kahden urosleijonan tappeluun, jolloin yksi leijona lävistää kynnellä hänen kätensä. Mies kuitenkin näyttelee tapahtuman läpi ikään kuin hyökkäys olisi ollut käsikirjoituksessa. Arvaamattomien eläinten vuoksi elokuva lähtee jatkuvasti sivuraiteille, sillä eläimet keskeyttävät kohtaukset tappelemalla keskenään, pomppimalla näyttelijöiden päälle tai aiheuttamalla muunlaista kaaosta. Näyttelijät tekevät parhaansa improvisoimalla kaaoksen keskellä. Kuvauksissa on kirjaimellisesti käytetty 100-150 isoa kissapetoa yhtä aikaa, joten niiden hallinta on ollut mahdotonta. Kissoja ei myöskään koulutettu mitenkään, niiden ainoat "kouluttajat" olivat Marshallin perhe, eivätkä he todellakaan tienneet eläinten käyttäytymisestä ja hallinnasta mitään, vaikka he kuinka rakastivat eläimiään. Juonellisesti elokuva on lapsellinen, köyhä ja typerä, suurin osa ajasta kuluu täysin improvisoituun, päämäärättömään sekoiluun eläinten kanssa.




Ja vielä hullummaksi menee. Ketkä ovat sitten tämän neronleimauksen takana? Ohjaaja, käsikirjoittaja ja elokuvan pääosaa näyttelevä Noel Marshall oli aikaisemmin ollut klassikkofilmi Manaajan tuottaja.  Manaajaa ennen hän oli tuottanut kaksi muuta pienelle huomiolle jäänyttä draamaelokuvaa. Manaajan jälkeen hän vaikutti lupaavalta nousevalta lahjakkuudelta ja hänellä oli varaa toteuttaa tämä kunnianhimoinen hanke. Elokuvassa näyttelevä Tippi Hedgren oli Marshallin puoliso ja Melanie Griffith Hedgrenin tytär. Elokuvassa esiintyy myös kaksi Marshallin poikaa aiemmasta avioliitosta. Marshall ja Hedgren olivat käyneet yhdessä Afrikassa ja saivat kauniin, mutta naiivin idean tehdä elokuva, joka kertoisi isoista kissoista, saisi massayleisön rakastamaan niitä ja suojelemaan jäljellä olevia villejä kissoja. Toteuttaakseen tämän idean he ostivat maatilan Kaliforniasta, sekä yli sata kissapetoa, mukaan lukien leijonia, tiikereitä, puumia, gepardeja ja leopardeja. Leijonat ja tiikerit ovat muuttuneet pitkän jalostuksen jälkeen melko leppoisiksi lässyköiksi sirkus- ja elokuvaihmisten toimesta ja ne viihtyvät laumoissa. Sen sijaan nämä muut kissat ovat yksin eläjiä ja niitä ei ole samaan tapaan jalostettu helpommin käsiteltäviksi, joten yhteiselo on niille ollut varmasti stressaavaa. Hollywood -perhe eli ainakin yli kymmenen vuotta näiden kissojen kanssa. Teoriassa heidän ideansa oli hyvin kaunis, mutta toteutus ontui pahasti ja heillä oli onnea ettei kukaan päässyt hengestään kuvauksien aikana. Pystyn vielä ymmärtämään kuinka hippipariskunta olisi voinut keskenään telmiä arvaamattomien kissojen kanssa, mutta oli täysin vastuutonta ja anteeksiantamatonta kuinka he vaaransivat lapsiensa turvallisuuden vuodesta toiseen. Ongelma ei ole se, että kissat olisivat olleet aggressiivisia, mutta jo pelkällä leikillä ne saavat pahaa jälkeä aikaan kynsillään ja hampaillaan. Ihmiset myös tekevät useita typeriä päätöksiä niiden seurassa, kuten menevät keskeyttämään tappeluita ja hengaavat ruokailevien kissojen vieressä, jolloin kissoilla voi helposti tunteet kuohahtaa.


Norsu päättää pistää veneen paskaksi? Ei haittaa, jatkakaa kuvausta!
Onnistuiko elokuva sitten päämäärässään valistaa massoja kissoista? Ehkä. Elokuvan kissapedot eivät elä luonnollisissa oloissa ja eivät täten käyttäydy kuin villit kissat, joten se ei pysty opettamaan yleisölle mitään kunnollista eläimistään. Elokuva floppasi rankasti, sen tekoon kului 17 miljoonaa dollaria (tuohon aikaan iso raha), mutta se tienasi takaisin vain säälittävät kaksi miljoonaa ja vaipui pitkäksi aikaa unholaan. Keskustelupalstoilla moni on kertonut muistavansa elokuvaa lämpimästi, vaikka tuntuvat tiedostavan sen olevan laadullisesti huono. Se sisältää kuitenkin paljon harvinaislaatuista materiaalia suurista määristä yhdessä eläviä kissoja, sekä joitakin jännittäviä kohtauksia, joita nykyaikana ei varmasti tehtäisi ilman tietokone-efektejä. Esimerkiksi kohtaus, jossa ajetaan (hyvin taidokkaasti!) moottoripyörällä kissojen keskellä on hyvin typerä ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea aito.  Kuvausten viimein loppuessa Tippi Hedgren perusti kissoilleen yhä tänä päivänä toimivan Shambalan suojelualueen Kaliforniaan, jonne kaikki elokuvassa esiintyneet kissat ja norsut muuttivat. Vaikka perhe olikin hyvin idioottimainen, on sydäntälämmittävää nähdä ettei raha ollut heille tärkeintä ja että he oikeasti välittivät kissoistaan, eikä niitä esimerkiksi lopetettu elokuvan jälkeen.


keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Uudet Hopeanuoli-keräilykortit ennakkotilattavissa!


Tämähän on jännittävä uutinen! Suomen Hopeanuoli-fanit ry on jo kauan suunnitellut tekevänsä oman keräilykorttisarjansa ja projekti on viimein saatu lähes loppuun. Kaikki kuvitukset ovat valmiina, enää tarvitaan hankkeelle hieman rahoitusta. Siinä te voitte auttaa. Koko sarjan (eli yksi kortti jokaista eri designiä) sisältävä paketti on nyt ennakkotilattavissa Hopeapuodissa, tässä linkki. Tilauksia otetaan vastaan 1.6. - 20.6. välisenä aikana. Ostos kannattaa tehdä nyt, mikäli haluaa kerätä koko sarjan järkevästi. Tulevaisuudessa sarjaa myydään yhdistyksen conpöydillä ja Hopeapuodissa pienissä kuuden sattumanvaraisen kortin paketeissa.

Olen ollut yksi mukana olleista piirtäjistä, tein Musashin, Sniperin, Benizakuran ja Mossin kortit. En ole nähnyt fyysisiä kortteja vielä, mutta koneella kaikkien korttien tekstin asettelut sun muut ovat näyttäneet todella hyviltä ja ammattimaisilta. Mukana on monipuolisesti hahmoja, koirien lisäksi karhuja ja ihmisiä, sekä paljon erilaisia piirrostyylejä.

Lista mukana olleista piirtäjistä:

aatio, Allu, Anttu, Detrah, erepresso, FlamewolfTheWhite, haski, Hopeakoira, Hukkahurja, Hukkis, IsisMasshiro, Jargonfox, Kurome, Nara, Nightwolf-_-, Noksu, nostpromo, ReimaHowaido, sekä Riikin.

Mikäli tämä ensimmäinen sarja menestyy hyvin on suunnitelmissa tehdä myöhemmin lisää kortteja esimerkiksi susisaagan ja Weedin hahmoista.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Oliko Yoshihiro Takahashin Hanako koirasusi?


Edellinen Valkohammas -artikkeli muistutti minua tästä aiheesta. Olen jo kauan miettinyt kirjoittavani Takahashin oikean elämän koirista, mutta tiedon muruset ovat hajallaan pitkin monen monia mangoja, joten laiskuus on vienyt voiton. Mutta yksinään Hanakosta voin nyt kirjoittaa nopeasti. Heti alkuun tarkennan, ettei tämän artikkelin tarkoitus ole missään nimessä pilkata Takahashia tai hänen koiraansa. Tämä artikkeli EI väitä etteikö koirassa olisi voinut olla pieni määrä sutta, mutta en pysty uskomaan koiran olleen puoliksi susi.

Olen vuosien saatossa huomaamattani ihastunut koirasusiin ja toivoisin saavani matalaprosenttisen koirasuden joskus tulevaisuudessa, sitten kun olen rahallisesti ja asumuksellisesti paremmassa jamassa. Imen itseeni jatkuvasti uutta tietoa koirista ylipäänsä, mutta koirasudet etenkin ovat olleet tarkassa syynnissäni jo useamman vuoden. Tutkin niiden sukupuita, luen käyttäytymisestä ja terveystilanteesta, puhun kasvattajien kanssa ja minulla alkaa olla selkeä käsitys mitä on tarjolla Suomessa, Amerikassa ja Britanniassa. Uusimpina tuttavuuksina olen alkanut imeä tietoa korealaisista ja venäläisistä koirasusista. Piirtäjänä olen halunnut piirtää suden ja koiran eroavaisuudet oikein, ja tutkimalla näiden eroja olen pikkuhiljaa alkanut korjata tapaani piirtää näitä eläimiä. Nykyään itken verta kuinka olen piirtänyt susia vielä muutama vuosi sitten. En missään nimessä ole koirasusiekspertti, joten jos joku on tekstini kanssa eri mieltä voi siitä kertoa asiallisena kommenttina.

Mitä haittaa on väittää koiraa koirasudeksi, jos se ei sitä oikeasti ole? Tai suden määrän paisuttelusta? Haittana on se, että matalaprosenttinenkin koirasusi voi olla todella haastava koulutettava. Koirasudet ovat itsenäisiä (aina ei kiinnosta kuunnella), mutta samalla hyvin laumakeskeisiä (eroahdistus yleistä, joka voi johtaa jatkuvaan ulinaan, karkailuun, tai kodin tuhoamiseen), opportunistisia ja melkoisia houdineja, joten niiden kanssa pitää olla ekstratarkkana etteivät ne pääse karkuun. Ne myös vaativat paljon sosiaalistamista, sillä suden tavoin ne tuppaavat aikuisiällä muuttumaan kaikkea uutta karsastaviksi. Kun tavallista koiraa väitetään koirasudeksi, etenkin jos se on helppoluonteinen, voi joku saada koirasusista aivan väärän kuvan. Tämä ihminen sitten hankkii jostain oikean koirasuden ja onkin sitten aivan kusessa sen kanssa, koska koira on täysin erilainen kuin kaverin rekku. Koira päätyy kiertoon, lopetettavaksi, tai karkureissulla auton alle. Takahashi on supersuosittu mangaka Suomessa, ja hän teki Hanakosta jopa oman tarinansa, jossa karkailua lukuun ottamatta puolisuden omistamisesta sai hyvin helpon kuvan.

Ja nyt päädytäänkin sitten Hanakoon. Takahashi sai Hanakon Amerikan matkallaan, kun hänen amerikkalainen ystävänsä kysyi jos hän haluaisi ottaa koirasutensa omakseen. Hänen ystävä väitti, että Hanakon toinen vanhempi oli saksanpaimenkoiran ja alaskanmalamuutin risteytys, toinen puhdas siperiansusi. Väittämän mukaan Hanako olisi siis keskiprosenttinen koirasusi, 50% susi, 25% sakemanni ja 25% malamuutti. Keskiprosenttisilla susilla on hyvin paljon suden piirteitä ja niitä on vaikea erottaa puhtaasta sudesta (tämäkin toki riippuu mitä koirarotuja on mukana, mutta malamuutti ja sakemanni ovat jo valmiiksi varsin susimaisia). Puolisudella susimaiset piirteet tuppaavat voittamaan ulkonäössä, sillä moni koiran piirre johtuu väistyvistä geeneistä.

Hanakosta ei ole montaa kuvaa saatavilla, eivätkä ne ole parhaita koiran rakenteen arvioimiseen, mutta koetan nyt tarkentaa miksi en usko sen olleen puoliksi susi, tai kenties koirasusi ollenkaan.


Yllä olevista kuvista tulevat esille seuraavat koirien piirteet: Huonosti karvoittuneet korvat. Korvien sisäpuoli on paljas ja pinkki iho näkyy selkeästi. Jopa intian-, etiopian- ja arabiansusilla on voimakkaasti karvoittunut korvien sisäpuoli, vuodenajasta riippumatta. Korvat ovat korostuneen suuret. Hanakolla on rekikoiraroduille tyypillinen luminenä, eli nenän musta pigmentti on haalistunut keskeltä pinkiksi. Suden pigmentti kirsussa, kyynelkanavissa, anturoissa ja kynsissä on musta. Ainoastaan arktisilla susilla, eli napasusilla, on lihanväriset kynnet, mutta tätä alalajia ei Hanakossa ollut. Hanakon kynnet näyttävät olevan valkeat (ylempänä olevassa kollaasikuvan yläoikeassa kuvassa on kaksi kynttä näkyvillä, tumma ja valkea). Turkki on tasapitkää, sudella sen sijaan on eripituista karvoitusta, joka on helppo huomata etenkin kasvoista. Hanakon silmät ovat tummanruskeat, ja vaikka tätäkin väriä esiintyy susilla on paljon yleisempää, että sudella on haalean väriset silmät, joiden musta pupilli erottuu helposti varsinaisesta silmän väristä. Tämä helpottaa kommunikaatiota, mutta terävät silmät ovat ilmeisesti pelottaneet ihmisiä, joten tuhansien vuosien ajan pehmeäkatseisia tummia silmiä on suosittu niin paljon, että lähes jokaisen koirarodun standardi tänään vaatii tummia silmiä. Koiralla vaikuttaisi olevan leveä rintakehä, susilla taas rinta on hyvin kapea. Koiran toisen vanhemman sanottiin olevan puhdas siperiansusi, mutta siperialaisia/venäläisiä susia on käytetty erittäin harvoin koirasusien jalostuksessa Amerikassa. Hanako näyttää hyvin malamuuttivoittoiselta koiralta, pieni loraus saksanpaimenkoiraa selittäisi nuo satelliittikorvat ja pienet eroavaisuudet puhtaaseen malamuuttiin.

Mitkä piirteet sitten viittaavat suteen? Hanakon väri on sudenharmaa. Tämä on kuitenkin yleinen väri koirillakin. Se näyttäisi olevan kookas, mutta siinä olevat koirarodut ovat myös kookkaita. Sen kerrotaan olleen hanakka karkailija, mutta tämäkin on yleistä etenkin rekikoiraroduilla, eikä Takahashi ole vaikuttanut mestarikouluttajalta.


Onko kuitenkin mahdollista, että Hanako oli koirasusi? Kyllä. Matalaprosenttiset koirasudet näyttävät enemmän koiralta, koska, noh, niissä on enemmän koiraa. Koska koiran geenejä on paljon enemmän voivat matalaprosenttiset näyttää täysin koirilta. Kenties Takahashi tai koiran entinen omistaja oli kuullut/ymmärtänyt koiran rodut väärin? Entä jos koiran vanhemmat olivatkin sakemanni-malamuutti ja siperian(husky)-susi? Oli totuus mikä tahansa, en missään nimessä halua millään tapaa alentaa Hanakon arvoa vaikka en uskokaan sen olleen puolisusi, eikä Takahashi ole mielestäni typerys jos hän on uskonut ystävänsä sanaa. Koirana Hanako on varmasti ollut hieno tyyppi, oli se sitten vaikka puoliksi sinivalas tai chihuahua.

Toisen ihmisen mielipide tästä aiheesta. Linkissä näkyy myös esimerkkejä koirasusista, joiden taustat tunnetaan.

Tässä linkissä selitetään millä tavoin korkea-, keski- ja matalaprosenttiset koirasudet eroavat toisistaan. Huijarimyyjistä varoittava linkki. Tässä linkissä esitellään koiramaisimpia koirasusia, joiden taustat tiedetään.

Koirasusista voi lukea myös Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdestä numero viisi (yksittäisiä lehtiä voi tilata Hopeapuodista vaikkei olisikaan jäsen), johon haastattelin koirasusikasvattajaa jolla on keski- ja matalaprosenttisia koirasusia. Numerossa esiteltiin myös erilaisia rotuja, joissa on sutta taustalla.

Vertailuna 50% koirasusista tämä koira on puoliksi susi, puoliksi saksanpaimenkoira, joka on kasvatettu Venäjällä kokeellista sotakoiraprojektia varten. Myös tämä on puoliksi susi, puoliksi sakemanni, ja on yksi ceskoslovensky vlcakin esivanhemmista. Nämä koirat ovat puoliksi susia, puoliksi malamuutteja, ja toimivat Venäjällä rekikoirina.

Ja vielä viimeiseksi edellisessä artikkelissa käsitelty Jed, joka oli 25% susi, 25% belgianpaimenkoira ja 50% malamuutti.